Ulkopuolinen näkee asiat yleensä terävämmin kuin se, joka tuijottaa niitä silmänsä sokeiksi. Kun katsoo kauempaa, analyysi on usein tarkempi ja ankarampi. Tämä pätee myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jossa ollaan nyt EU:n tulevaisuuskeskustelun takia tärkeässä saranakohdassa.
Totuuksia päästelee tällä kertaa ulkopoliittisen instituutin UPI:n vieraileva brittitutkija Toby Archer. Niitä voi lukea instituutin julkaisemasta, Suomen vuoden 2003 ulkopolitiikkaa käsittelevästä vuosikirjasta. Suomen turvallisuuspolitiikka on Archerin tutkimusintohimon yksi kohde.
Archerin analyysin mukaan Suomea, ja vielä enemmän suomalaisia, vaivaa yhä vanhan puolueettomuuspolitiikan aikainen krapula. Tämä dagenefter on sitkeää laatua, sillä puolueettomuudesta sentään luovuttiin virallisesti jo 1992, yli vuosikymmen sitten. Mikään ei viittaa siihen, että krapula olisi hellittämässä, pikemminkin päin vastoin.
Olisi helppo ylittää aita matalimmasta kohdasta ja torjua Archerin kritiikki sillä, ettei ulkopuolinen voi ymmärtää historiasta, yksin tapelluista sodista ja jo J.V. Snellmanista kumpuavaa itsellistä suomalaisuusajattelua. Mutta jos argumentit pitävät vähänkään vettä, niitä ei voi kuitata upoksiin ulkopuolisuuden väitteellä.
Archerin johtoajatus on, että vaikka puolueettomuus muuttui jo ajat sitten sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi, puolueettomuuden henki voi yhä hyvin. Puolueettomuudesta on tullut osa suomalaista identiteettiä. Se on mennyt niin sanotusti geeneihin. Vaikka valtiojohto ei enää vannokaan puolueettomuuden nimiin, johto toimii sen perinteen hengessä. Kansalaiset reagoivat maailmantapahtumiin aivan kuin neutraliteetista ei olisi ikinä luovuttukaan.
Tavallaan tämä on ymmärrettävää. Kylmän sodan aikana Suomi sai tosissaan kamppailla Kremlin kanssa siitä, miten Suomen kansainvälinen asema määriteltiin. Neuvostoliitto tunnusti Suomen aidosti puolueettomaksi oikeastaan vasta 1989 Mihail Gorbatshovin Suomen-vierailun aikana. Puolueettomuus-sanasta Suomi vääntäytyi irti muutamassa vuodessa.
Brittitutkija taitaa olla ensimmäinen, joka arvostelee, ainakin julkisesti, tasavallan presidenttiä Tarja Halosta tekopyhistä puheista. Halonen korostaa puhe puheen jälkeen yleismaailmallisia ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatteita. Hienoja arvoja, ei siinä mitään. Archer kuitenkin kysyy, että kun kerran Suomi kannattaa näitä hyviä asioita, miksi se ei ole valmis vaikka taistelemaan niiden puolesta myös rajojensa ulkopuolella. Hyväksymämme normit ovat kyllä yleismaailmallisia, mutta tahto puolustaa niitä on rajallinen.
Esimerkiksi käy al-Qaidaa ja talibaneja vastaan Afganistanissa 2002 käyty sota. Suomi lähetti kyllä alueelle rauhanturvaajia, mutta ei taistelijoita. Rauhanturvamaana Suomen ohella mainetta niittänyt Kanada lähetti sotilaitaan taistelutehtäviin Afganistaniin ensimmäistä kertaa sitten 1950-luvulla käydyn Korean sodan. Kanada on tosin Naton jäsen, mutta sotilasliitolla ei ollut osaa eikä arpaa Afganistanin sodassa.
Suomi tottui jo kylmän sodan aikana vetämään päätä syvemmälle poteroon aina kun maailmalla alkoi tuulla kovemmin. Tämä oli viisasta, niissä oloissa. Sen jälkeen olot ovat muuttuneet, mutta asenteet eivät. Siitä kertoo, että sotilaallisen liittoutumattomuuden kannatus vain kasvaa kriisiaikoina. Näin kävi Kosovon sodan, toissa syyskuun terrori-iskujen ja Irakin sodan aikana. Nato-jäsenyyden kannatus valui samalla pohjamutiin.
Nyt vastustetaan yhteistä EU-puolustusta ja ylipäätänsä katsotaan vähän kieroon kaikkea, mikä muuttaisi Euroopan unionia. Linja on tietysti neuvottelutaktinen, mutta takana on enemmänkin. Päissä jyskyttää sama puolueettomuuden krapula. Suomelle näyttää olevan vastenmielistä sitoutua unionin perimmäisiin arvoihin niin syvälle, että niitä voisi joutua tosissaan puolustamaan.
On heti sanottava: Luoja varjelkoon siltä tilanteelta, että suomalaissotilaita tarvitsisi koskaan viedä taistelutilanteisiin ulkomaille. Mutta EU:n arvoissa ei voi olla mitään sellaista, mitä Suomi ei voisi olla puolustamatta myös käytännössä, vaikka kättä pidemmällä.
On helppo sanoa, että nykyinen rauhanturvalaki estää tämän. Se ei salli osallistumista rauhaan pakottamiseen ja edellyttää, että Suomi lähtee mukaan vain rauhanturvaoperaatioihin, joilla on YK:n tai Etyjin mandaatti. Näitä operaatioita alkaa vain olla entistä vähemmän; Suomelle ei ole enää luvassa asemaa rauhanturvan suurvaltana.
Pitämällä kiinni YK:n tai Etyjin mandaattivaatimuksesta Suomi itse asiassa antaa Archerin mielestä YK:n turvaneuvoston pysyville jäsenmaille veto-oikeuden siihen, minne Suomi voi lähettää joukkojaan ja minne ei. Tämän seuraukset nähtiin 1999, kun Kiina kaatoi vetollaan YK:n rauhanturvaoperaation Makedoniassa. Suomi veti joukkonsa pois, vaikka YK:n pakolaisapu pyysi apua humanitaariseen operaatioon. YK-joukot vedettiin pois, ja pian Makedoniassa sodittiin.
Tutkija tökkii suomalaiseen egoon muutenkin syvälle. Koska kansalaisuuskäsitys perustuu verenperintöajatteluun, Suomessa syntyneestä "ei-suomalaisesta" lapsesta ei tule automaattisesti olla Suomen kansalaista. Inkeriläisille kyllä avattiin portit paluumuuttajina, ovathan he suomalaisia.
"Monille suomalaisille näyttää olevan yhä vaikeaa käsittää Suomen kansalaisia mustiksi tai aasialaisiksi", brittitutkija tykittää. Ulkomaalaisten on tunnetusti vaikea kotoutua suomalaiseen yhteiskuntaan.
Näin puolustusvoimien lippujuhlan päivänä kannattaa miettiä näitäkin.