Suomi lähtee uudelle vuosikymmenelle merkillisessä sisäpoliittisessa käymistilassa. Suurista puolueista keskusta hakee paikkaansa, kokoomuksesta on tullut parlamentarismin lipunkantaja ja demarit tukevat vahvaa presidenttiä.
Olipahan poliittisesti yllättävä jouluntienoo. Aatonaattona keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen ilmoitti, ettei hae jatkokautta puolueensa johdossa ensi kesän puoluekokouksessa. Spekulointi seuraajasta ja samalla seuraavasta pääministeristä alkoi heti.
Sunnuntaina puolustusministeri Jyri Häkämies ehdotti Kalevassa, että joidenkin virkanimitysten ja puolustussuunnitteluun liittyvissä sotilasasioiden esittelyssä siirryttäisiin niissäkin normaaliin parlamentaariseen päiväjärjestykseen. Komentaja esittelisi asiat ensin ministerille ja sitten ministeri presidentille. Nykykäytännön mukaan mainituissa asioissa puolustusvoimain komentaja esittelee asiat suoraan presidentille puolustusministerin ollessa vain läsnä.
Käytäntö kuuluu menneisyyteen, lähinnä sota-aikaan. Puolustusministerin ohittamiseen ei pitäisi olla mitään syytä. Puolustusvoimat on olennainen osa demokraattista Suomea, jossa myös armeijan rahoista päättää eduskunta. Häkämiehen näkemys on jälleen askel parlamentarismin suuntaan ja nipistäisi toteutuessaan pikkuriikkisen presidentin asemaa.
Eilen maanantaina demarien puhemieheksi yltynyt ex-puheenjohtaja Eero Heinäluoma puolusti väkevästi presidentin nykyisiä valtaoikeuksia. Hänen mielestään kaiken poliittisen vallan keskittäminen vain hallitukselle ja pääministerille olisi tyhmää. "Ulkopolitiikan pitää olla pitkäjänteistä ja ennustettavaa, eikä se voi vaihdella poliittisten suhdanteiden äkkikäänteissä", hän sanoi haastattelussa (Kaleva 28.12.).
Suomen suuret puolueet ovat melkoisessa käymistilassa. Keskusta etsii itselleen uuden johtajan ensi kesänä ja joutuu todella pohtimaan poliittisen agendansa uusiksi. Liikkuvat äänestäjät kaihtavat puoluetta, ja jako kaupunkilaisiin ja maalla asuviin keskustalaisiin sen kuin syvenee. Lisäksi perussuomalaiset nakertavat kyljestä paloja.
Kaikkein erikoisin roolienvaihto on tapahtunut SDP:n ja kokoomuksen kesken. Kuningasvaltaa muinoin kannattaneesta kokoomuksesta on tullut parlamentarismin lipunkantaja, ja kansanvaltaa vaatineista demareista vahvan presidentin kannattajia. Heinäluoman puheet ovat melkoisessa kontrastissa puolueen historialliseen linjaan.
Puolueen kotisivuille laitetuissa dokumenteissa kannanotto ajankohtaiseen presidentin valtaoikeuskeskusteluun suorastaan loistaa poissaolollaan. SDP taktikoi valtaoikeuksilla vähintäänkin yhtä paljon kuin haukkumansa kokoomus tekee. Ei tässä ole instituutioiden välisestä vallanjaosta kysymys, paremminkin vain puolueiden välisestä vallanjaosta.
Ihmetellä ei pidä kokoomuksen viimeaikaista menestystä mielipidemittauksissa. Sillä aikaa kun demarit keskittyivät naureskelemaan "työväenpuolue kokoomukselle", jonka termin Sauli Niinistö lanseerasi presidentinvaalikampanjassaan, kokoomus loi systemaattisesti itsestään turuilla ja toreilla aitoa palkansaajan puoluetta. Ja kun kokoomus ryövää demareilta vielä valtiolliseen vallanjakoon liittyvät argumentit, poliittinen identiteettikriisi on väistämätön.
Presidentin valtaoikeudet ei ole pelkkä kokoomuksen vaalijippo. Sen tosiasian hyväksyminen on ensimmäinen askel demarien kannatuksen toipumiselle.