"Uusi sukupolvi otti vallan ohjelmaltaankin nykyaikaistuneessa vasemmistoliitossa viime viikonvaihteessa. Puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes ei kanna harteillaan kd-liikkeen perintöä, vaan hänen koko poliittinen toimintansa on tapahtunut vasemmistoliitossa."
Noin alkoi Kansan Uutisten pääuutinen tiistaina 26.5.1998. Kuopion puoluekokous oli valinnut viikonvaihteessa vasemmistoliiton uudeksi johtajaksi Siimeksen, fiksun ja filmaattisen 34-vuotiaan ekonomistin. Kuopiossa hyväksytty uusi puolueohjelma oli syntynyt hyvin pitkälle hänen kynästään. Muitakin kasvoja puoluejohdossa vaihtui, joten oli perusteltua puhua merkittävästä uudesta alusta tai ainakin uuden suunnan hakuyrityksestä.
Kyseessä oli jo toinen kerta 1990-luvulla, kun vasemmalla äärilaidalla ryskyi aatteellisesti ja ideologisesti. Edellisen kerran niin oli tapahtunut, kun vasemmistoliitto perustettiin 1990.
Helsingin jäähallissa järjestetyssä tilaisuudessa vietettiin samalla suomalaisen sosialismin ja kommunismin hautajaisia. Kun uusi puolue syntyi, sen alta laskettiin hautaan Suomen kommunistinen puolue SKP ja Suomen kansan demokraattinen liitto SKDL. Suomen kommunistit olivat kerrankin aikaansa edellä, sillä Neuvostoliitto romahti vasta puolisentoista vuotta myöhemmin.
Siimes on johtanut vasemmistoliittoa pian seitsemän vuotta, lähes puolet sen olemassaolosta. Tuoreiden kasvojen ja vereksen ohjelman piti vetää puolue uuteen nousuun, mutta se on polkenut paikallaan tai hiipunut hieman. Kahdeksan ja 15 vuoden takaisesta toiveikkuudesta on vain rippeet jäljellä, ja silloisista ennusteista on toteutunut oikeastaan vain yksi.
KU hehkutti heti valinnan jälkeen pääkirjoituksessaan, että Siimes "on valtakunnan politiikassa vielä kokematon, mutta hänellä on harvinaisen hyvät edellytykset nousta politiikan kovimpaan ja terävimpään kärkeen". Arvio osui nappiin. Siimeksen nousu politiikan huipulle oli huikean nopea Suomessa, eikä kyse ollut vain puheenjohtajan muodollisesta asemasta.
Vuosi 2005. Unelmat ovat särkyneet muiltakin kuin Siimeksen kriitikoilta. Puheenjohtaja tunnusti viime marraskuussa julkisesti, ettei hän toivu todennäköisesti koskaan siitä järkytyksestä, jonka hän koki puoluevaltuustossa käydyn, sävyltään ikävän turvallisuuspoliittisen keskustelun takia. Siimeksen unelma vasemmistoliitosta kuoli tuossa kokouksessa.
Viikko sitten Siimes paljasti kokeneensa suoranaista ruumiillista tuskaa puheenjohtajana. Hän kertoi olleensa puolueensa sisäisten tapahtumien takia kuin kidutuspyörässä.
Puoluejohtajan suusta kuulee vain harvoin, jos koskaan, noin avointa tilitystä. Mutta Siimes onkin ollut koko poliittisen uransa ajan oman tiensä kulkija. Omat luonnehtivat häntä usein sooloilijaksi ja narsistiksi, ja se, mitä hän on puhut julkisesti viime kuukausina, tukee arviota.
Hän ei vain tyydy käyttämään julkisuutta hyväksi poliittisesti, missä hän on erittäin taitava. Hän myös kärsii tuskansa julkisesti. Sellainen on epätavallista. Suomessa on tapana nuolla haavat kaikessa hiljaisuudessa.
Siimeksen viime aikojen lausunnot osoittavat, että hänen ja puolueen väliin on repeytynyt ammottava henkinen kuilu. Repeytymä avautui heti, kun vasemmistoliitto putosi hallituksesta 2003. Siimes ilmoitti ryhtyvänsä tekemään väitöskirjaa. Lausunto kertoi motivaation hiipumisesta. Puolue ilman hallitusvaltaa ei maistunut miltään. Monille muille puolueessa ja sen eduskuntaryhmässä oppositio oli kuin unelmien täyttymys: pääsi räksyttämään vapaasti.
Siimes tunnusti rehellisesti viikko sitten, ettei hän ole ollut koskaan kommunisti eikä edes minkään sortin sosialisti. Mutta se oli myös uhkarohkeaa puolueessa, jonka aktiivien enemmistö on ollut kommunisteja ja sosialisteja. Vasemmistoliitto on virallisesti ideologiaton puolue, mutta läheskään kaikki siinä eivät ole päässeet kunnolla irti menneisyydestään. On vaikea kieltää aiemmat unelmansa.
Vasemmistoliitossa vilisee yhä SKDL:n sosialisteja, punavihreitä sosialisteja, kommunisteja, telaketjukommunisteja, taistolaisia ja devalaisia. Siellä on myös Siimeksen kaltaisia moderneja vasemmistoidealisteja, köyhien puolustajia, ikuisia maailmanparantajia sekä Matti Viialaisen ja Timo Roppolan kaltaisia puolidemareita. Joukon jatkona pyörii monenlaisia vastarannan kiiskiä ja erilaisia vähemmistöjen edustajia.
Uudesta puolueesta piti kasvaa kolmas vasemmisto, mutta sekin unelma on särkynyt. Vasemmistoliitosta on sen sijaan tullut vaikeasti johdettava puolue, kun sen kannattajat kaipaavat ideologista napanuoraa, mutta sellaista ei ole eikä tule. Puolue on kuin erilaisia hajanaisia marginaaliryhmiä palveleva tavaratalo, joka romahtaa, jos julkinen tuki loppuu.
Viialaisen ja Roppolan analyysi ja johtopäätökset ovat järkeviä, mutta vasemmiston yhdistäminen on poliittisesti yhtä mahdotonta kuin se, mitä Siimes yrittää tehdä. Kaikki kolme odottavat omiltaan liikaa. Puolue voi muuttua vain sen verran, mihin sen jäsenet ovat henkisesti valmiita, ja he ovat henkisessä jarrutustilassa. Siimeksen kausi ei voi johtaa mihinkään hyvään näissä oloissa. Kysymys kuuluu, kuinka kauan hän jaksaa käydä yhden naisen sotaansa ennen kuin jättää leikin sikseen.