65 prosenttia Intian ja Ruandan nuorista uskoo, että naisen on siedettävä väkivaltaa pitääkseen perheensä koossa. 43 prosenttia ajattelee, että nainen ansaitsee välillä tulla hakatuksi. Näin kertoo tänään julkistettava kehitysyhteistyöjärjestö Planin Koska olen tyttö 2011 -raportti.
Tutkimuksen prosenttitieto on hätkähdyttävä, vaikkakaan ei yllättävä. Kehitysmaiden naisten ja tyttöjen aseman parantaminen tuntuu olevan mahdoton tehtävä, siitäkin huolimatta, että askeleita eteenkin päin on otettu. Kulku vaan on kovin hidasta.
Raporttia varten haastatellut nuoret ovat sitä mieltä, että tyttöjä kohdellaan kaltoin, koska yleiset asenteet antavat siihen mahdollisuuden. Ajatus siitä, että tytöt ovat jo lähtökohtaisesti huonompia, tarjoaa miehille syyn kohdella naisia väkivaltaisesti.
Asenteita luodaan niin perheiden sisällä kuin kouluissa.
Naisen "ojentamista", vaikka se johtaisi kuolemaan tai pysyvään vahingoittumiseen, ei ilmeisesti pidetä kovin kummoisena juttuna. Eikä väkivalta suinkaan ole vähentymässä. Pulitzer-palkitut Nicholas D. Kristof ja Sheryl WuDunn kertovat kirjassaan Puolikas taivasta, että joka ainoalla vuosikymmenellä tapetaan enemmän tyttöjä sukupuolensa takia kuin ihmisiä tapettiin kaikissa 1900-luvun kansanmurhissa yhteensä.
Naisten ja tyttöjen aseman parantaminen on työläs projekti. Niin kauan kuin sukupuolten välinen taloudellinen epätasa-arvo on tosiasia, on todelliseen muutokseen vähän eväitä. Köyhyys, lukutaidottomuus, kouluttamattomuus ja yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien puute kiertyy erityisesti naisten murheeksi.
Kehitysmaiden naisten ihmisoikeuksia polkeva tai ne kokonaan kieltävä yleinen asenne ei muutu siksi, että ulkopuoliset niin haluavat. Se muuttuu vasta, kun naisten ei ole pakko alistua. Ei voi pitää puoliaan, jos ei voi pitää. Niin kauan kun naiset ovat riippuvaisia miehistä, on naisten elämä kirjaimellisesti miesten käsissä.
Sukupuolten välisten voimasuhteiden keikauttaminen edes suurin piirtein tasa-arvoisiksi on melkoinen temppu. Siksi onkin järkevää haukata pienempi pala kakusta.
Koulutus ja asennemuokkaus toimivat työkaluina kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kouluja käynyt isä on usein avarakatseisempi kuin kouluttamaton, ja kouluun päässyt äiti tukee myös tyttäriään kouluttautumaan. Koulutus parantaa tyttöjen ansiomahdollisuuksia, ja ansiot antavat itsemääräämisoikeutta.
Tulevaisuus voi siis olla muutakin kuin pakkoavioliitto ja raskaus 15-vuotiaana.
Kuten Planin raportissa tiivistetään, tytöt ja naiset eivät voi tietenkään toteuttaa sukupuolten tasa-arvoa yksin. Monessa maassa miehet pystyvät vaikuttamaan mielipiteisiin ja käytäntöihin naisia enemmän. Miehet voivat halutessaan suojella tyttäriään varhaisavioliitolta ja sukupuolielinten silpomiselta paremmin kuin naiset.
Täytyy muistaa sekin, että naiset eivät aina itsekään osaa vaatia muutosta tai edes haluta sitä. Omaa osaa ei välttämättä edes kyseenalaisteta.
Raportissa nostetaan esille lisäksi hieman tuoreempi näkökulma, jota harvemmin tulee ajateltua. Myös pojat maksavat piintyneistä asenteista kovan hinnan.
Tutkimuksessa todetaan, että asenne, jonka mukaan mies on kova eikä näytä muita tunteita kuin vihaa, voi pakottaa miehet käyttäytymään vahingollisella tavalla. Jamaikalla, Brasiliassa, Kolumbiassa ja osassa Saharan eteläpuolista Afrikkaa poikia kuolee itsemurhissa, liikenteessä tai väkivallan uhrina enemmän kuin poikia sotatilassa olevissa maissa.
Asennemuutoksesta ja tasa-arvosta voi siis olla hyvötyä myös pojille.
Hyvin väkivaltaisissa yhteiskunnissa on tosin vaikea pärjätä kovin lempeällä otteella, mutta ehkä tässäkin aika tekee tehtävänsä ja asenteet muuttuvat tarpeeksi laajalti.