Puolaa johtavien kaksosten käyttäytyminen heidän vaatiessaan etuja maalleen Brysselin huippukokouksessa on ainutlaatuista. Kielenkäyttö on vajonnut tasolle, joka saisi loppua heti alkuunsa. Kun kuolleetkin tuodaan neuvottelupöytään, tie on päättymätön.
60 kertaa huippukokouksia seuranneena muistan useitakin vaikeita kokouksia, mutta niissä ovat asiat riidelleet, kuten tavataan sanoa. Puheenjohtajamaa Saksan liittokansleri Angela Merkel kyllä jaksoi hymyillä, mutta pani lopulta kovan kovaa vastaan. Uhkaus jättää Puola ulos hallitusten välisestä konferenssista, kun muut maat siellä neuvottelisivat, oli myös ainutlaatuinen.
Ensimmäisissä kokouksissa, joita seurasin 1980-luvulla, pääministeri Margaret Thatcher vaati kovaan ääneen "rahojaan takaisin". Pilakuvat näyttivät käsilaukulla pöytään hakkaavaa Thatcheria. Rautarouvan kovuus yllätti kollegat. Häntä paheksuttiin, mutta hän sai neuvoteltua briteille jäsenmaksualennuksen. Sen poistamisesta käydään seuraavien rahoituskehysneuvottelujen yhteydessä kovia keskusteluja.
Unionin paras rahanlypsäjä ennen Puolaa oli itseoikeutetusti Espanja. Se uhkaili usein ennen köyhempien maiden mukaantuloa rakenne- ja maataloustukea koskevilla vaatimuksillaan.
Jäsenyysneuvottelujen loppuvaiheessa Puola onnistui kiristämään vielä yhden illan aikana miljardin Saksalta, joka potee kroonista huonoa omaatuntoa. Mutta kysymys ei enää ole niin paljon rahasta. Puolalle ei voinut edes tarjota lisää rahaa äänivaltakysymyksessä, koska sitä ei enää ole eikä Puola pysty sitä enempää käyttämään, kuin sille jo virtaa EU:n kassasta.
Niinpä avuksi on otettu viime sota ja sen uhrit. Se tie on loputon. Puola, tai ehkä mieluummin se nykyinen johto, ei ole tajunnut, mistä EU:ssa on kyse. Toivottavasti sen esimerkki ei saa seuraajia.