Ranskan presidentinvaalit katkaisivat ainakin hetkeksi populismin nousukierteen Euroopassa. Vaalit hävinneen Marine Le Penin kaltaiset johtajat ovat kuitenkin vallassa kahdessa EU-maassa: Unkarissa ja Puolassa. Unkarin Viktor Orbán ja Puolan Jarosław Kaczyński eivät halua erota EU:sta, mutta ääri-kansalliskonservatiivinen arvomaailma ja vahvan johtajan ihailu sijoittavat heidät Euroopan poliittisella kartalla populistisen radikaalin oikeiston joukkoon. Radikaalipopulistiset puolueet saattavat saavuttaa enemmistön myös Tshekissä viikon kuluttua parlamentinvaaleissa. Kaikkiaan ääripuolueiden suosio on Euroopassa nyt korkeampaa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen.
Puola ja Unkari olivat 1990-luvulla demokratisoitumisen mallimaita. Niiden nykyinen flirttailu autoritarismin kanssa on vaarallista ja hämmentävää. Sen syiden ja mahdollisten seurauksien ymmärtäminen on elintärkeää koko Euroopalle.
Populismista EU:ssa ja sen itäisissä jäsenmaissa käytiin vilkasta keskustelua hiljattain Tallinnassa pidetyssä EU:n tulevaisuutta käsittelevässä konferenssissa. Puolalaisen tutkijan Piotr Burasin mukaan siirtymäkausi kommunismista demokratiaan ja markkinatalouteen on avain maansa nykytilanteen ymmärtämiseen. Siirtymäkausi muutti yhteiskunnan hetkessä yksilökeskeiseksi ja lisäsi vahvasti eriarvoisuutta. Uudistusten keskiössä oli talous. Yhteisöllisyyden tunne mureni.
Sitä vastoin Länsi-Euroopassa demokratian rakentaminen kulki aikanaan käsi kädessä sosiaalisen tasa-arvon kasvun kanssa. Sosiaalinen pääoma, kuten ihmisten välinen luottamus, tuki demokratian ja oikeusvaltion juurtumista. Entisen itäblokin maissa yhteiskuntaa koossa pitävä luottamus on edelleen heikompaa kuin lännessä.
Nämä siirtymäkauden kokemukset selittävät osaltaan, miksi ahdasmielinen kansallismielisyys ja epäluulo ulkopuolisia kohtaan ovat viime vuosina vahvistuneet. Orbán ja Kaczyński ovat tarjonneet ihmisille yhteisöllisyyden tunnetta, jonka moni oli siirtymäkauden myötä kadottanut. Varsinkin nopeiden uudistusten jalkoihin jääneet – eläkeläiset, maaseudun väestö ja vähemmän koulutetut – ovat tarttuneet uuteen kertomukseen kansallisesta ylpeydestä ja eheydestä.
Vuoden 2015 pakolaisaalto, joka ei tosin ylettynyt Puolaan asti, tarjosi tilaisuuden vahvistaa radikaalin oikeistopopulismin kannatusta lietsomalla pelkoa ja vihaa ulkopuolisia, etenkin pakolaisia ja Brysseliä, kohtaan. Sama ilmiö värittää Tshekin vaalikeskusteluja. Puolan ja Unkarin tapauksista on helppo löytää yhtymäkohtia Euroopassa suosiotaan kasvattaneiden populistipuolueiden kanssa. Yhteisöllisyyden ja johtajuuden kaipuu sekä yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kokemus selittävät populismin nousua muuallakin.
Virolainen poliitikko ja sosiologi Marju Lauristin kuvasi konferenssissa, miten ihmiset kaipaavat yhdistävää kertomusta. Postmoderni Eurooppa näytti merkitsevän suurten kertomusten loppua. Nyt populistit ovat tuoneet vanhan nationalistisen kertomuksen takaisin.
Sen sijaan tarvittaisiin uutta narratiivia, joka tarjoaisi uudenlaisia ratkaisuja esimerkiksi muuttuneen työelämän aiheuttamaan turvattomuuteen. Populismin nousu kietoutuu sosiaalidemokratian romahdukseen, korosti niin ikään konferenssissa esiintynyt ja hiljattain Suomessakin vieraillut arvostettu populismin tutkija Cas Mudde.
Puolaan ja Unkariin tuo oman lisämausteensa kokemus, että maihin suhtaudutaan EU:ssa yhä kakkosluokan jäseninä. Myyttiset mitat saanut ’puolalainen putkimies’ kallisti brittejä Brexitin kannalle ja ruokkii Ranskan presidentti Macronin äänekkäitä vaatimuksia lähetettyjen työntekijöiden direktiivin muuttamisesta. Bruegel-ajatuspajan mukaan lähetettyjen työntekijöiden vaikutus EU-maiden työmarkkinoihin on hyvin vähäinen.
EU:ta halkova itä-länsi jakolinja hälveni jossain määrin eurokriisin aikana, mutta on piirtynyt taas kirkkaammin esiin, vaikka ’idän’ kirjavuus on kasvanut. On paradoksaalista, että Puolan asema Euroopassa oli ennen Kaczyńskin Laki ja oikeus -puolueen (PiS) valtaantuloa vuonna 2015 vahvempi kuin koskaan. PiS on politiikallaan ajanut Puolan takaisin marginaaliin, johon kuulumista se väittää vastustavansa.
Läntisten EU-maiden epäluuloinen suhtautuminen ’uusiin’, vuoden 2004 tulokkaisiin, auttoi osaltaan populististen puolueiden valtaannousua. Nyt se vaikeuttaa asiallista kritiikkiä itäisiä jäsenmaita kohtaan. Demokratian ja oikeusvaltion murenemiseen kohdistuva kritiikki sekoittuu kyseenalaisiin syytöksiin sosiaalisesta dumppauksesta synnyttäen mielikuvan, että läntisessä EU:ssa pidetään itäisiä jäsenmaita yleisesti uhkana ja kohdellaan eriarvoisesti verrattuna ’vanhaan’ Eurooppaan.
Populismin haaste on Euroopalle yhteinen. Brexit on EU:lle kuin raajan poistaminen; autoritarismin nousu on tappava tauti, joka edetessään tuhoaisi koko kehon.
Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.