Suomalaiset olivat korpisotureita ja tottumattomia käymään kaupunkisotaa. Erämaiden miehet joutuivat Lapin sodan Kemin taisteluissa vastakkain kaupunkisodan osanneiden saksalaisten kanssa, mutta vetivät pitemmän korren. Kemin kiihkeä vuorokausi lokakuussa 1944 värjäsi kaupungin punaisella hehkulla.
"Kemin taistelu oli lyhytkestoinen, mutta sitäkin kiivaampi. Se aiheutti molemmille osapuolille kovat tappiot", rovaniemeläinen kirjailija Pekka Jaatinen tiivistää.
Jaatiselta on juuri ilmestynyt hänen Lapin sotaan liittyvän romaanisarjansa neljäs teos, Verenpunainen kaupunki, joka kuvaa suomalaisittain ainutlaatuista kaupunkisotaa siviilien keskellä
"Tavallaan molemmat osapuolet käyttivät siviilejä ihmiskilpinä", Jaatinen huomauttaa.
Vain kolme siviiliä lopulta menehtyi, mutta Juntonkankaan asuintalot roihusivat savuna ilmaan. Sadat menettivät kotinsa. Ennen sotaa rakennetusta kaupungintalosta saksalaiset pioneerit onnistuivat puraisemaan vain kulman, mutta osasto Pennasen joukot saivat suojattua tehtaille tulevaisuuden.
Sotakirjailija
rauhan asialla
Jaatinen kertoo taistelujen käänteistä, yksityiskohdista ja rintamalinjojen heilahteluista yön aikana kuin historiantutkija. Ja sitä hän tavallaan onkin: Romaani on kasattu pitkän pohjatyön päälle. Kirjailija on lukenut, haastatellut, kuunnellut nauhoja, tutkinut karttoja ja ujuttanut lopulta fiktion faktaan.
"Kirjaa kirjoittaessa on koko ajan mentävä kieli keskellä suuta ja on tarkkaan mietittävä fiktion repeämän ratkaisut", hän kuvailee kirjoittamistapaansa. Tämän teoksen perustuksiin Jaatinen latasi tavallistakin enemmän; helsinkiläinen virhebongarikin oli lopputulokseen tyytyväinen.
Kustannuspiireissä Jaatisesta odotetaan uuden polven sotakirjailijaa, vaikka ennen vuotta 2000 kirjailija itse ei ollut kiinnostunut sodasta. Sotaintoilijaksi hän ei nytkään tunnustaudu, ja armeijakin tuli käytyä tyypillisellä suomalaisella perusnihkeydellä.
Jaatisen mukaan esimerkiksi elokuvien sota on viihteellistynyt, kun todellisuus oli kaikkea muuta. "Sodassa oltiin kusi sukassa, paskat housuissa ja todella peloissaan."
Ja sodan todellisen kuvan Jaatinen haluaa välittää kirjoissaan. Ensimmäinen niistä, Tornion taisteluista kertova Viimeiseen patruunaan on tavallaan isän perintöä. Hänen isänsä oli sotilaspoikaiässä taistelujen silminnäkijä. Sarja alkoi muotoutua kirjan hyvän vastaanoton jälkeen.
Jaatinen on otettu erityisesti veteraanien palautteesta. Moni on sanonut, että Pekan kirjat eivät ole länkkäreitä, vaan ne tuntuvat sodalta. Tekijä itse tietää kirjoittavansa mukaansa tempaavaan tapaan.
Faktan perustalle menevää fiktiota
Lähes unohdetusta Lapin sodasta Jaatinen on neljän romaanin aikana kerännyt aineistoa, josta hän on tosissaan miettinyt myös tietopohjaisen multimediarompun työstämistä. Suuret linjat ovat yleisessä tiedossa, mutta Jaatisella on varastossa valtava kasa mielenkiintoisia yksityiskohtia.
"Jos vaan olisi aikaa siihen", mies huokaa.
Niinpä. Aika on juuri nyt kortilla, sillä Jaatisella on melkoinen työputki päällä. "Ihan pöljää hommaa. Joskus tuntuu, että päässä menevät kaistat sekaisin. Onkin pakko toimia niin, ettei tuhlaa aikaa epäolennaiseen."
Lapin sodan viides teos ei toteudu helmikuussa päättyvän apurahan aikana, mutta jatkosotaan ja suomalaisen pikkutytön ruotsalaisissa lastenkodeissa kertovaan tarinaan liittyvä romaani on jo käsikirjoitusvaiheessa. Iltatöinä tehty, nyrkkeilijä Amin Asikaisen henkilökuva puolestaan on parhaillaan luettavana Asikaisella.
"Minulla on intohimo, sydän mukana ja mieli matkassa, taiteellista ulottuvuutta unohtamatta", hän luonnehtii työtään, joka vasta nyt on alkanut tuntua toimivalta ratkaisulta, elämäntehtävältä.
Entinen nyrkkeilijä ja taiteen kandidaatti on löytänyt sisältään kirjailijan, joka luottaa yhä enemmän itseensä. Käsikirjoitukset menevät jo läpi melko pienellä viilauksella. Isoista tileistä Jaatinen ei haaveile, mutta on tyytyväinen, jos lukija löytää vastinetta lukemalleen.