Kolumni

Pulttibois sen todisti: Kun vanhoja kaivaa, sieltä löytyy anteeksi pyydettävää, ehkäpä rikoksiakin

Pulttibois nousi tällä viikolla ajankohtaiseksi, kun kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) pyysi anteeksi sitä, että hän väänsi sketsihuumoria saamelaisista useassa sketsisarjassa.

En katsonut Pulttiboiseja, kun sketsisarjaa esitettiin vuosina 1989–91. Syy oli yksinkertaisesti se, etten ollut tuolloin Suomessa. Tunnustan kuitenkin katsoneeni joitakin Pulttibois-jaksoja jälkikäteen ja naureskellut.

Kalevan päätoimittaja Kyösti Karvonen.
Kalevan päätoimittaja Kyösti Karvonen.

Pulttibois nousi tällä viikolla ajankohtaiseksi, kun kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) pyysi anteeksi sitä, että hän väänsi sketsihuumoria saamelaisista useassa sketsisarjassa. Sketsikaveri Aake Kalliala ei esittänyt anteeksipyyntöä.

Vain päivää aiemmin Helsingin Sanomat julkaisi valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen haastattelun, jossa häneltä kysyttiin, eivätkö kaksikon nunnukasketsit ole saamelaisia selvästi pilkkaavia ja rasistisia. Toiviainen ei ottanut kantaa, mutta Petelius otti.

Sketsihuumori on vain yksi esimerkki tänä syksynä vellovasta keskustelusta, mitä saa sanoa syyllistymättä rikokseen ja kuinka vanhoista asioista voi joutua edesvastuuseen tai pyytämään niitä anteeksi.

Poliisi ei tee (ainakaan vielä) esitutkintaa Peteliuksen vanhoista sketseistä. Kolmen muun kansanedustajan tilanne on toinen.

Hussein Al-Taaeta (sd.), Juha Mäenpäätä (ps.) ja Päivi Räsästä (kd.) epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Al-Taaee lopulta pyysi anteeksi vanhoja kirjoituksiaan, mutta Mäenpää tai Räsänen eivät ole näin tehneet.

Tapauksia erottaa toisistaan se, että poliitikko Peteliuksen anteeksi pyytämät, näyttelijä Peteliuksen esittämät sketsit olivat, tietysti jälkiviisauden makeassa valossa, jo syntyessään huonoa huumoria, vaikka sille naurettiinkin.

Huumori on monen muun ohella aina aikaansa sidottua. Se mikä nauratti vuosikymmeniä sitten, ei välttämättä naurata enää. Hyvä kysymys on, naurattavatko esimerkiksi Fingerporit vielä 2030-luvulla.

Anteeksi pyytäminen on aitoa ollessaan rehtiä ja reilua. Voi kuitenkin miettiä, kuinka pitkälle sillä linjalla voidaan joutua, jos itse kunkin menneisyydestä aletaan nostaa jotakin tikun nokkaan. Se on perin helppoa internetin aikakaudella.

Avasiko Petelius menettelyllään portin? Näin voi päätellä siitä, että STT:n kertoman mukaan Helsingin poliisille oli jo perjantaina tehty vanhoista tv-sarjoista useita tutkintapyyntöjä. Niissä pyydetään tutkimaan mahdollista kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Kolmen muun kansanedustajan kohdalla ei ole kysymys huumorista, ei edes huonosta. Al-Taaee, Mäenpää ja Räsänen puhuivat ja kirjoittivat ilmeisen vakavissaan. Poliisi ja oikeuslaitos päättävät, joutuvatko he syytetyiksi ja tuomituiksi.

Nämä ja monet muut vastaavat tapaukset liittyvät sananvapauteen. Kansanedustajilla on erittäin suuri sananvapaus ja sitä myöten erittäin suuri sananvastuu. Lainsäätäjinä heiltä on lupa odottaa taviksia paljon suurempaa lakien tuntemusta ja noudattamista.

Internetin maailma nostaa uudella tavalla esille sen, voiko vuosia sitten sanottu tai kirjoitettu muuttua myöhemmin rikokseksi, olipa sitten kysymys huumoriksi tarkoitetusta sketsistä tai sydänverellä kirjoitetusta kannanotosta.

Esimerkiksi Räsäsen kahdesta tapauksesta toisessa on kysymys vuonna 2004 esitetystä, homoseksuaalisuutta koskeneesta kannanotosta. 15 vuotta myöhemmin poliisi tutkii, syyllistyikö Räsänen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.

Tänä mollaamisen, pahastumisen ja anteeksi pyytämisen aikakautena voidaan joutua miettimään tosissaan, voiko tekohetkellään lakia rikkomaton asia muuttua rikokseksi jopa vuosikymmeniä myöhemmin.

Asia näyttää olevan tulkinnanvarainen korkeille oikeusviranomaisillekin.

Oikeuskansleri Tuomas Pöysti kannatti tiistain Kalevassa "pidättyvyyttä ja harkintaa" käynnistää oikeudellisia toimia sellaisista aineistoista, jotka ilmestyessään ovat laillisia mutta ovat muuttuneet lainvastaisiksi yhteiskunnallisten arvostusten muututtua.

Valtakunnansyyttäjä Toiviainen sanoi HS:ssä, että niin kauan kuin tekstiä pidetään yleisön saatavilla, rikos ei lähtökohtaisesti vanhene. Tavallisimmin näin on totuttu sanomaan murhasta.

Ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu: harkitsee, mitä ja minne sanoo ja kirjoittaa. Jälki ei ole välttämättä someseksikästä, mutta siitä tuskin tehdään edes rikosilmoitusta vuosikymmeniä myöhemmin.