Kirjoittaja on Oulun yliopiston
kirjallisuuden professori.
Finlandian tietämissä ryöpsähtää yleensä keskustelu siitä, kykeneekö suomalainen kirjallisuus kuvaamaan nyky-yhteiskunnan tilaa ja ongelmia. Tänä vuonna keskusteluun toi ajankohtaisen lisänsä se yleinen neuvottomuus, jonka Jokelan tapahtumat aiheuttivat.
Kirjallisuudelle asetetaan yhä yhteiskunnallisen selvitysmiehen ja ennustajan rooli. Kuka kysyy kuvataiteilta, kuinka hyvin ne analysoivat nykyistä yhteiskuntaa ja kuinka niin sanotusti todenmukaisia ne ovat? Ollakseen taiteen alue, jonka kuolemaa on povattu vuosikymmenet ja joka apurahojen jaossa aina jää muruille, koska ei tarvitse isoja vermeitä, kirjallisuudelta vaaditaan paljon.
Marraskuisessa keskustelussa, jota käytiin Jokelan tunnelmissa, kiista kirjallisuutemme yhteiskunnallisista valmiuksista päättyi kutakuinkin tasapeliin. Toisaalta tuli esiin, ettei nyky-yhteiskunnan moninaisuus ole enää mahdutettavissa yksiin kansiin ja että kirjallisuuden totuudellisuus on aina omanlaistaan, toisaalta kehotettiin pullamössökirjallisuuttamme vihdoinkin kuvaamaan talouden ja politiikan ongelmia.
Hetkinen! Missä ovat yhteiskunta- ja taloustieteet ja media? Kirjailijat ovat hekin sentään vain vaimosta syntyneitä kuolevaisia.
Meiltä puuttuu yhteiskunnallinen lukutaito, sanoi taannoin Arja Alho. Sitä tarvitaan, koska meillä ei enää paljonkaan ole yleisiä, kaikille yhteisiä sopimuksia vaan kukin toimii yksinään tällä tähdellään.
Tieteiden piirissä näkyy nousseen kysymys yhteiskunnallisen osallistumisen tarpeellisuudesta. On kiintoisaa, että tutkijoista juuri menestyneimmät tuovat esiin yhteiskunnallisen vastuunsa. Maailman yliopistoista hoitaa rankinglistan mukaan parhaiten niin sanotun kolmannen, yhteiskunnallisen tehtävänsä Cambridge!
Jokelan ahdistus purkautui ensi sijassa mediaan. Jotain opittiin: pahimmalta surupornolta vältyttiin.
Eivät niinkään sanomalehdet vaan televisio ärsytti kaikkine kohtalottarien kuoroineen, jotka julistivat, että eikös me sanottu. Ian Parker onkin sanonut, että psykologia tieteenä osallistuu ihmisten alistamiseen selittämällä yhteiskunnalliset ongelmat mielensisäisiksi ja opettamalla jo päiväkotitenavan odottamaan joka päivän olevan onnellinen.
Televisio on nykyisin lähin omaisemme ja perheemme, ja se, kuten kirjallisuus, vaikuttaa tunteella. Ja tunteet ovat valistuksen järki- ja hyötyperiaatteeseen kasvatetuille suomalaisille vaikea paikka. Kuinka moni meistä lähinnä vaivaantui, kun Norjan kruununprinssi Haakon, Pekka Himanen ja John Bryant, kaikki nuoria menestyjiä, kävivät puhumassa jokaiselle ihmiselle arvokkaan elämän puolesta?
Totta kai kirjallisuudella on tuntosarvensa, kunhan niitä ei panna tilaustöihin. Kognitiotieteilijät sanovat, että elämyksellisyytensä vuoksi kirjallisuus vaikuttaa ohi lukemisprosessinsa.
Vai mitä ajatella siitä, että Terhi Rannelan romaanissa Taivaan tuuliin huippuoppilas palaa entiseen kouluunsa mukanaan pommi? Hän oli ollut koulukiusattu, ja hän oli hakenut turvaa vahvoista naismalleista, ensin Peppi Pitkätossusta, sitten Pallas Athenesta ja lopuksi Ulrike Meinhofista. Hänen miesystävänsä ihailee Nietzscheä.
Tai siitä, että Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa ammutaan nykyisiä vaikuttajia? Uutispäivä Demarin kolumnisti tulkitsi sen näyttävän, kuinka satunnaisesti sodassa ja vastaavissa menee tulevia vaikuttajia.
"Tuntemattoman" lähes käsittämätön elinvoima kertoo siitä, että tarvitsemme jotain yhteistä. Meillä ei ole Dianaa vaan yhteinen velikultaperheemme.
Nykyisen kirjallisuuden yksikkö ei ole yhteiskunta vaan perhe, ihan snellmanilaisittain. Huomattava osa syksyn kirjallisuudesta pohtii tavalla tai toisella perheen ongelmia.
Kirjallisuus on kovassa iskussa, erityisesti uusi lyriikka. Myös novellit ovat palanneet. Kuusikymmentä esikoiskirjailijaa todistaa sukupolven vaihtuvan. Heistä kuitenkin vain muutama asuu Helsingin ulkopuolella. Koko kirjallisuuskartalla ympäristöasiat ovat käytännössä lähinnä Risto Isomäen huolena, eikä maahanmuuttajien kokemus vieläkään järin paljon esiin tule.
Niin kuin televisio, kirjallisuutemme katsoo maailmaa jonkinlaisesta yleisestä keskiluokkaperspektiivistä. Katariina Järvinen ja Laura Kolbe huomauttavat teoksessaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, ettei meillä katsota sopivaksi puhua omasta luokkataustasta. Toisin Ruotsissa, jossa luokkaretki - sosiaalinen nousu työväenluokasta - on yleinen aihe.
Meillä vastakohdat ovat sukupolvittaisia ja sukupuolittaisia. Esimerkiksi Juha Itkosen romaanissa Kohti isä kaipaa maailmaa, jossa työ saa olla elämänsisältö, tsunamialueelle matkustanut tytär sanoo, ettei hän tullut pelastamaan maailmaa vaan itsensä.
Esimerkiksi Laura Lindstedtin romaanissa Sakset menestyvä nainen kipuilee äitimistarvettaan, Asko Sahlbergin Siunauksessa mies haluaan, joka tulee kutsumatta kuin kirje kynnysmatolle. Taina Latvalan Arvostelukappaleen novelleissa naisen elämä on yhtä ahdistavaa tylsyyttä, jossa edes makaronilaatikko ei onnistu. Eeva Kilven romaani Unta vain kuvaa kanelikorppusukupolvea, jossa vastuun tunne tiivistyy.
Ehkä lupauksellisinta on, että epämääräisesti keskiluokkaista, myytteihinsä tarraavaa suomalaisuutta voidaan jo kuvata huumorin valossa, esimerkiksi Tommi Liimatan parodisesti irrottelevassa maaseuturomaanissa Muovikorvo. Miina Supisen perheromaanin Liha tottelee kuria Silolat edustavat suomalaista sivistyneistöä, jonka sivistys on kotoisin naistenlehdistä.