SDP on jämähtänyt kannatuskriisiin, josta se ei ole päässyt toistaiseksi ylös edes oppositioaseman turvin. Demarit panevat nyt toivonsa siihen, että kesäkuussa Hämeenlinnassa valittava uusi puoluejohto pystyisi nostamaan SDP:n jälleen maan ykköspuolueeksi.
SDP lensi oppositioon vuosi sitten saatuaan eduskuntavaaleissa vaivaiset 600 000 ääntä, ja Eero Heinäluoma teki sen perusteella tunnetut johtopäätöksensä. SDP:ltä on kateissa lähes 200 000 äänestäjää verrattuna puolueen huipputuloksiin eduskuntavaaleissa 1983 ja 1995 ja lähes 100 000 ääntä verrattuna puolueen hyvään tulostasoon.
Demarien kannatuskriisi on vaikea, koska se on rakenteellinen. SDP on ukkoutunut pikkuhiljaa vuosien varrella, ja kun se ei ole saanut uusia äänestäjiä nuorista ikäluokista riittävästi, se on ajautunut kylmien tosiasioiden eteen. Auringonlaskun puolueeksi leimattu keskusta johtaa jo toista hallitusta kolmesta tällä vuosituhannella. Myös kokoomus ajoi vuosi sitten eduskuntavaaleissa ensimmäisen kerran SDP:n ohi. Kokoomus sai 50 kansanedustajaa, kun SDP joutui tyytymään 45:een.
Se oli kova paikka demareille, jotka ovat tottuneet valtaan ja vallan pöyhkeyteen. SDP:llä on ollut pääministerin salkku vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen useammin kuin millään toisella puolueella Suomessa.
Avainsanaksi puheenjohtajan valinnassa nousee pääministerikelpoisuus. Vaikka SDP on kannatuskriisissä, puolueen pitää siitä huolimatta ottaa keskustan ja kokoomuksen tavoin huomioon se, että puheenjohtajasta voi tulla pääministeri eli Suomen todellinen poliittinen johtaja. Tämän takia SDP:n ehdokaskiertue ja johtajavalinnat koskevat välillisesti kaikkia suomalaisia, vaikka muilla kuin sosiaalidemokraateilla ei tietenkään ole osaa eikä arpaa valinnoissa. Heistäkin uuden puheenjohtajan nimen ratkaisee pieni joukko, 350 kokousedustajaa.
Yhdeksikön kokenein, ansioitunein ja myös älykkäin ehdokas on Erkki Tuomioja, mutta hänelläkin on rasitteensa. Hänestä tulisi toisten toverien mielestä hyvä puheenjohtaja mutta huono pääministeri, eikä häntä voi valita sen takia. Osa demareista vierastaa taas Tuomiojaa siksi, ettei yksinäinen soturi ja ikuinen oppositiohenkisyyden ruumiillistuma sovi puheenjohtajaksi, vaikka hänestä voisikin tulla oiva pääministeri.
Ota siitä sitten selvää. Kaiken kaikkiaan tuo tarkoittaa sitä, ettei meritoitunein ehdokas ole voittajasuosikki.
Ilkka Kantola on raikas uusi kasvo. Hän kävi esittäytymässä pääsiäisen alla Oulussa, mutta samalla nähtiin, ettei vuosi eduskunnassa tee edes entisestä piispasta pääministerikelpoista. Kantola on poliittinen diletantti, joka lienee mukana taistossa muista syistä kuin tullakseen valituksi.
Nuorilla naisehdokkailla Jutta Urpilaisella, Miapetra Kumpula-Natrilla sekä Pia Viitasella on myös uskottavuusongelma pääministerikelpoisuutta ajatellen. Urpilaisessa on heistä eniten luontaista imua ja mediapotentiaalia, mutta kokemusta liian vähän ukkoutuneen puolueen silmissä.
Jo ennen virallisen ehdokaskiertueen alkua on nähtävissä, etteivät Jouko Skinnari ja Kimmo Kiljunen sytytä puolueväkeä. Johannes Koskisella on olennaista poliittista taustaa myös pääministeriyttä ajatellen, mutta häntä rasittavat harmaus ja varovaisuus.
Asetelma suosii Tarja Filatovia, joka lähti leikkiin mukaan, vaikka joutuu kilpailemaan itselleen läheisen Tuomiojan kanssa. Hänellä on olennaista kokemusta, ja hän on pyörinyt eturivin tuntumassa niin pitkään, että hänen osaamiseensa luotetaan. Hän on suosikki myös siksi, ettei hänen odoteta tekevän radikaaleja liikkeitä.
Mutta Filatoviltakin puuttuu karisma, eikä hän ole mikään mediatähti, vaan Heinäluoman tapainen vakaa perusdemari. Kun hänet halutaan vielä huonosti äänestäjiin purevan linjan tueksi, niin mistä SDP saa aidosti uutta puhtia ja sähköä haastaakseen keskustan ja kokoomuksen ja vedotakseen nuoriin. Vaikka koko puoluejohto uudistuisi, kasvojen vaihto ei riitä.
Mediapolitiikan aikana puoluejohtajalta vaaditaan poikkeuksellisia taitoja ja vakuuttavuutta. Yhdeksän ehdokasta kielii siitä, että SDP:tä vaivaa kannatuskriisin lisäksi johtajapula. Melkein kuka hyvänsä kelpaa ehdolle. Kyvykkäät demaripoliitikot on siirretty hyviin virkoihin tai eläkkeelle, ja jälkikasvu on liian kokematonta.
SDP saa varautua myös toiseen kauteen oppositiossa, kun siltä puuttuu aito uudistustahto ja valovoimainen persoona, joka voisi tehdä nopeasti ihmeitä puolueelle. Jollei kyse olisi vakavasta asiasta, yhdeksikköä voisi luonnehtia leikkisästi poliittiseksi resupekkajoukoksi - niin epätasainen se on.