Pakka valkeaa paperia ja pakka valkeaa kangasta. Siitä minä lähden", kertoo Oulun kaupunginteatterin pukusuunnittelija Pirjo Valinen.
Hänellä on uskomattomia pukuluomuksia, jotka paljastuvat paperiksi. Tai jos ei ihan pelkäksi paperiksi, niin niissä on kankaan ja paperin ohut kombinaatio. Se mikä näyttää nahkalta on lopputulosta kankaan ja paperin ryppyisestä liitosta.
Nyt Valinen on vielä Suomen Kulttuurirahaston apurahan ja vuorotteluvapaan turvin kehitellyt uudentyyppisiä kankaita, joissa harsokangas ja värjätty paperi yhtyvät brokadiksi.
Oululaisen Galleria Harmajan katosta riippuu valkeita kankaita, jotka muistuttavat kalliita syövytekuvioisia verhoja. Ne vain näyttävät siltä, tosiasiassa ne ovat samaa harsoa kuin vaikkapa vauvan kangasvaipoissa.
Puvun uusi elämä
Pirjo Valinen on jo kolmenkymmenen vuoden ajan tehnyt kokeiluja ja tutkinut paperin käyttöä näyttämöpuvuissa.
"Joku siinä prosessissa kiehtoo minua enemmän kuin se, että menen ostamaan valmiin kankaan", hän kertoo.
"Ensimmäisen varsinaisen paperipuvun tein tervapaperista. Se oli Kimmo Kahran ohjaamassa näytelmässä Ammattina kummitus 1989."
"Olin aloittanut paperikokeilut jo 1977 Rigoletto-oopperassa. Hain siihen jotakin kiiltävää, mikä ei ole tavallista rihkamaa. Ensimmäisenä käytin semmoista hopeista vedeneristyspaperia."
Pitkin matkaa Pirjo Valinen kertoo tehneensä myös kokeiluja, joissa hän on muuttanut kangasta paperimaiseksi.
"Paperissa näkyy elämän jälki. Siihen on helpompi tehdä se kuin kankaaseen. Minun mottoni on, että vaatteen pitää haista ja maistua elämälle."
Pirjo esittelee Konsuli-oopperan vihertävää takkia. Hän kääntää esiin selkäpuolen: elämän jälki näkyy sieltä paremmin.
"Puku on käynyt läpi harjoitusprosessin ja kaikki oopperan esitykset. Vaikka puku on nyt pysähtynyt, sillä on ikään kuin uusi elämä."
Ihana, kauhea kahina
Kun paperipuvussa liikahtaa, silloin kahahtaa. Tästä ääniefektistä näyttely on saanut nimensä Salaperäinen kahina.
"Paperin kahinaa voi joko hyödyntää näyttämöllä tai se pitää yrittää eliminoida pois. Jos näyttelijä puhuu ja liikkuu yhtä aikaa, silloin ei kuulu muuta kuin kahina. Lisäämällä vähän kangasta, puvun kahinaa voi vähentää."
Valinen korostaa, ettei paperikankaita voi käyttää kaikissa produktioissa. Esimerkiksi Konsuli-oopperan kokonaisuuteen ne sopivat. Mitta on siinä, ettei materiaali saa koskaan mennä näytelmän asian ja näkemysten edelle.
"Puvustuksen pitää olla yhteismitallinen lavastuksen kanssa suhteessa valaistukseen. Normaalikankaasta tehty vaate on joskus ihan ok, mutta joskus se ampuu ulos. Minä haluan näyttämölle kokonaisen visuaalisen näkymän."
Pirjo Valinen on jäljittänyt sitä, että pääsisi teatterin tekemisessä irti arkirealismista.
Näyttämöllä pitää pelkistää ja suurentaa.
"Teatterin tekeminen on illuusion luomista ja toinen todellisuus. Monta kertaa asiat tulevat selkeämmin esille, kun ne eivät ole liian lähellä sitä oikeata", Valinen on oppinut.
Hetken taidetta
Habitukseltaan vähän taiteilija Outi Heiskasta muistuttava pukusuunnittelija ei osaa oikein selittää, miksi paperi häntä kiehtoo, miksi hän on siinä niin kiinni.
"Lapsena meillä oli kotona rakennus- ja voipapereita, kun piti jotakin tehdä. Ne tulivat minulle tutuiksi. Olen ajatellut, että se on varmaan joku tämmöinen hirveän yksinkertainen syy ja syvällä, miksi minä työstän paperia."
Suurinta nautintoa tuottaa se, kun valkoisen paperin ja valkoisen kankaan yhdistelmästä tulee aina ihan uuden näköistä.
"Se on jäljittelemätöntä, tai siinä on mahdollisuus siihen. Se on vähän sama kun ottaa pensselin käteensä. Kyllä mielikin siirtyy siihen. Se on minulle paljon herkempää tekemistä."
"On sellainen fraasi, että teen mielelläni karheaa ja askeettista. Olen niin puujuurilta."
Paperi on haurasta, katoavaista, muuttuvaa, eikä missään nimessä ikuista.
"Paperipuvut ovat hetken taidetta - niin kuin teatterikin."
Salaperäinen kahina - Pirjo Valisen näyttämöpukuja, kankaita ja maalauksia Galleria Harmajassa Oulussa 4.-27. marraskuuta, Teatterimuseossa Helsingissä 20.1.-26.3.2006.