Puulla on tilausta. Puuhun uskotaan, jälleen - markkinarakoisessakin maailmassa.
Taideteollisuusmuseosta itsensä Desingmuseoksi vääntänyt julkislaitos ei ollut Helsingin juhlaviikkojen avajaispäivänä ainoa, joka satsasi puuhun. Puun nimeen taiteili esimerkiksi vajaa puolenkymmenvuotias Taite ry: Konkreettisesti puusta ja Desingmuseon tapaan maailman puusta - vertauksenomaisesti - ynnä sen hedelmistä.
Monitaiteille omistautunut oopperalaulajakaksikostaan kipinän saanut Taite ry ehätti pari viikkoa sitten itseään puu-Juvana tunnetuksi tehneeseen pitäjään. Viemisinä ei kuitenkaan ollut Poimin puista kaksitoista hedelmää vaan tämänkertaisten juhlaviikkojen toinen liittymän kokonaisuus, Italialainen laulukirja (Italienisches Liederbuch), joka on pääkaupungissa koettavissa vasta tulevana perjantaina.
Kaksiosaista puuaihettaan Taite ei juuri pystykään juhlaviikkoversiona "pitäjille" kuskaamaan. Siitä pitää huolen hiottu ja huolen suunniteltu areenamaisesti suorakaiteisen lattiapinnanalan täyttävä puinen tasokoroke, joka nousee jaloiltaan Puista-osan jälkeen. Suuri paksupintainen "keinu" on himpun verran irti lattiatasosta kolmenkymmenen vaijerin varassa seuraavien kahdentoista kirjatun kohtauksen ajan.
Kokonaisuus on mielenkiintoinen, ennen muuta läsnäoleva.
Jos jonkunlaisesta puristuksesta on lupa puhua niin Continuo-nelikko on cembaloine, gamboine ja muine värkkeineen ahdettu Kahdessatoista hedelmässä nurkkaan massiivisen lattiakeinuratkaisun vuoksi, mutta 1500- ja 1600-luvun Banchierit, Gallukset, Purcellit ja Schützit soivat.
Etukäteen ajatellen tuntuisi kovin orvolle, että Kajaanissa asustavan Oulun läänissä läänintaiteilijana viikon kuluttua aloittavan Kirsi Saastamoisen puolituntinen tanssillinen Puista pilkottaisiin yksin jonnekunne kulkutielle sillä varjolla, että sitä olisi sentään "helppo liikutella" ilman alustaansa.
Puista on nimittäin tundramainen tuulahdus Juha-Pekka Hotisen ja kumppaneiden puheliaaksikin kääntyvän hedelmäisen kokonaisuuden puolikkaan rinnalla. Samaa syytä iskee silti kumpainenkin.
Siinä missä hedelmä-osa heittäytyy lopuksi maailman menosta hirtehiseksi heittäessään tarjolle puiselle "messualustalle" mersun, siinä Puista kalisee lopuksi teollistuvan puunjalostustuotannon rihmarullavaihetta.
Riikka Kekäläisen kouristuvat sormet, kulmikkaasti jähmettyvät käsivarret ja nöyränä letkahtava keho on tehokas runko, puu puhuu. Suotta ei aloitussoolo ole hänen hallussaan. Miestanssijiston persoonallinen omuus ei löydä samaa hengittävyyden mittaa.
Näin puu kasvaa, kukoistaa ja kuolee. Musiikinomainen tallennemaailma kulkee selvästi jaksotetuissa ryppäissä yksinkertaistetuin korostuksin, miten vaikkapa klapi kalahtaa.
Laulua, soittoa, tanssia, pelejä.
Hotisen ohjaama maailman puu, Kaksitoista hedelmää on rypäs puuassosiaatioita, kohtauksia enimmäkseen menneestä maailmasta tai sanotaan ajasta, joka on kohta muisto.
Muistonomaisuutta todentaa myös katosta kaiken aikaa soljuva hienonhieno hiekkavaluma. Ja tuosta ajanhiekasta ehtii vielä juuri ennen lopun alkua syntyä kotipihan hyppyruutu.
Kaksitoista hedelmää on omanlaisensa valuma-aika, missä pokataan moniaalle, Lawrence Durrellin Katkerille sitruunoille, tervehditään Dionysusta, viitataan muutaman vuosisadan takaiseen maailmanvalloitusaikaan ja "parempiin päiviin" puvuillakin.
Shakki, kroketti, sulkapallo...
Kaksitoista hedelmää aloitetaan aistein, että miltä talo maistuu, kun on puusta ja miltä maistuu puu, kun sitä työstetään. Sahataan konkreettisesti, tehdään purua. Ne ovat kuitenkin kulussa tuonnempana.
Ihmiset palavana puuna on huimaa maailman keinua. Ja komeaa on Hirtetty mies, jonka kuolonkulku toteutuu, mutta jonka ohjaus palauttaa kohtauksen alkuun takaisinperuutuksella.
Mutta niin kuin sanottu, ihaninta kokonaisuudessa on läsnäolo. He esiintyvät vailla koukerodraaman kommervenkkejä.
Sirpa Heikkinen
