Taannoin kirkollista mediaa ja pappeja syytettiin monelta julkiselta taholta seksipuheen ylläpitämisestä. Emerituspiispa Eero Huovinen kutsui kirkollisia tiedottajia seksiriippuvaisiksi ja historioitsija Jukka Relander vikoi pappistuttaviensa pakonomaista tarvetta puhua seksistä uskonnon ja opin sijaan.
Piispan kokemus ja historioitsijan tuntuma ovat varmasti aitoja. Silti jäin pohtimaan, voisiko seksipuheeksi tulkitussa keskustelussa olla kyseessä tuttu ilmiö: siitä puhe mistä puute.
Onko jopa niin, että kirkossa ja yhteiskunnassa on puute sellaisesta puheesta, joka käsittelee seksuaalisuutta sanan todellisessa merkityksessä: ihmisyyteen olemuksellisesti kuuluvana, kaikissa ikävaiheissa vaikuttavana elämänvoimana.
Seksuaalisuuteen kuuluvat Väestöliiton määritelmän mukaan seksuaalinen kehitys, biologinen sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, sosiaalinen sukupuoli-identiteetti ja sen mukainen rooli sekä suvun jatkaminen.
Seksuaalisuus voidaan kokea ja ilmaista monin eri tavoin: asenteissa, arvoissa, uskomuksissa ja suhteessa itseen ja toisiin. Seksi määritellään toiminnaksi, joka tuottaa nautintoa.
Kirkollinen puhe seksistä ja erotiikasta ovat toki osa tätä keskustelua, mutten ole havainnut pappien tai kirkollisten tiedottajien varsinaisesti pyörineen näiden teemojen ympärillä.
Sen sijaan on keskitytty esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin: avioliitto-oikeus, kristillinen perhekäsitys, adoptio-oikeus, sateenkaarimessu, samaa sukupuolta olevien parisuhde ja sen siunaaminen, avioero, tasavertaisuus, tasa-arvoisuus, sukupuolinen suuntautuminen, hyväksikäyttö, uskottomuus.
Kysymykset liittyvät seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen, eivätkä näin ollen kavennu puheeksi vain seksistä tai seksuaalisista teoista.
Kysymykset liittyvät myös seksuaalioikeuksiin. Kaikilla on oikeus elämään, oikeus nauttia seksuaalisuudesta, oikeus tietoon seksuaalisuudesta, oikeus suojella itseään ja tulla suojelluksi, oikeus seksuaaliterveydenhuoltoon sekä oikeus osallistua seksuaaliterveyttä koskevaan päätöksen tekoon.
Meiltä kirkollisilta ja varmasti myös kirkollisen median ammattilaisilta puuttuu tarvittavaa tietotaitoa seksuaalisuuden laaja-alaiseen käsittelyyn. Tämä on ymmärrettävää, sillä ammatin arjessa tarvittava tieto liittyy pääasiassa muihin kysymyksiin.
Seksuaalisuuteen liittyvien teemojen ja niiden esille ottamisen kanssa ei silti tarvitse jäädä yksin. Eikä missään tapauksessa pidä jäädä yksin, jos vaarana on puheen kaventuminen "seksipuheeksi".
Kirkon työntekijöistä perheneuvojat ovat koulutuksensa kautta lähimmin tekemisissä seksuaalisuuden kysymysten kanssa. Heidän ammattitaitonsa lisäksi hedelmällistä yhteistyötä voi tehdä useiden tahojen kanssa, jotka edistävät Suomessa seksuaaliterveyden ja seksuaalioikeuksien toteutumista.
Monitieteellinen seksologinen tutkimus tuottaa jatkuvasti uutta tietoa seksuaalisuudesta, muun muassa toimivan seksuaalisuuden terveysvaikutuksista.
Evankelis-luterilaisen kirkon sanakirja kertoo seksuaalisuuden olevan "Jumalan lahja, josta ihmisen tulee kiittää ja iloita."
Sanakirja avaa yhden näkökulman seksuaalisuuteen korostaessaan sen viettimäisyyttä ja pohtiessaan seksuaalisten tarpeiden toteuttamis- ja toteutumismahdollisuuksia.
Sen sijaan vuodelta 2008 oleva "piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta" avaa lähtökohtaisesti laajemman näkökulman seksuaalisuuteen toteamalla sen, että "seksuaalisuuteen ei kuulu vain biologinen puoli, vaan se saa sisältönsä ja tunnepohjansa vuorovaikutuksessa läheisten ihmisten kanssa".
Puheenvuorossa todetaan myös, että "seksuaalisuus synnyttää tarpeen tavoitella läheisyyttä, lämpöä, lohdutusta, yhteenkuuluvuutta ja mielihyvää. Se vaikuttaa ihmisen sisällä, olipa hän nuori tai vanha, yksin tai joukossa. Se on läsnä myös kaikissa hänen vuorovaikutussuhteissaan."
Puheenvuoro korostaa myös sukupuolisuuden olevan osa ihmisen persoonaa, eikä kavenna sitä vain fyysisten tarpeiden tyydyttämiseen.
Kirkko on tehtävänsä mukaan korostanut vastuuta ihmisyyteen liittyvissä kysymyksissä, myös seksuaalisuuden ja sen toteutumisen kohdalla. Erityinen vastuu liittyy siihen, että seksuaalisuuspuhetta määrittäisi se, ettei seksuaalisuutta eroteta ihmisyydestä.
Ihmistä on katsottava kokonaisuutena. Terve ja kärjistämätön puhe seksuaalisuudesta voi johdattaa ihmisiä oman arvon näkemiseen ja tunnistamiseen.
Vastuu liittyy myös uutisointiin aiheesta. Kirkollisen median lisäksi vastuuta on kannettava maallisessa mediassa ja yleisessä keskustelussa, johon jokainen voi ottaa osaa sosiaalisessa mediassa. Tärkeä vastuun kysymys liittyy leimaavaan ja kategorisoivaan puhetapaan.
On hyvä miettiä, ovatko seksuaalista suuntautuneisuutta merkitsevät etumääreet aina kaikissa keskusteluissa tarpeellisia. Ei pitäisi olla juurikaan merkitystä sillä, puhutaanko homo-, hetero- vai bi-suhteesta, jos puhutaan ihmisyydestä, rakkaudesta ja sitoutumisesta.
Toistaiseksi määrittelyt voivat puoltaa paikkaansa tasa-arvo- ja tasavertaisuuskeskustelussa, mutta aikaa myöten erottelut toivottavasti jäävät tarpeettomiksi.
Kirkollisessa, kuten muussakin mediassa puuttuu rohkeutta tuottaa ihmiskasvoista puhetta seksuaalisuudesta. Niin kauan kuin seksuaalinen tasavertaisuus ei tosiasiallisesti toteudu yhteiskunnassa, kirkossa ja sen sisäisissä herätysliikkeissä, puhe aiheesta ei ole turhaa.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan kappalaisena.