Kun ottaa huomioon, että Suomen ulkopolitiikan traditiota on sotien jälkeen leimannut varovaisuus, presidentti Sauli Niinistö otti tapaamisillaan Sotšissa ja Kiovassa uuden asennon. Kylmän sodan aikana Suomi koetti kaikin keinoin vältellä sekaantumista kriiseihin, joissa suurvallat ovat osapuolina. Neuvostoliitosta noussut Venäjä on ainakin omasta mielestään saanut takaisin suurvaltastatuksensa kansainvälisessä politiikassa ja näyttää osin tästä syystä voimaansa Ukrainassa.
Mikäli Suomi olisi EU:n ulkopuolella, maan ulkopoliittinen johto valvoisi yökaudet miettiessään, mitä kriisistä voisi lausua siten, että yhtä aikaa länsi, itä ja kotimainen yleisö ovat tyytyväisiä. Myös tätä taustaa vasten Niinistön toimintaa voi kutsua historialliseksi. Suomen valtionpäämies ei ole ennen käynyt kameroiden surratessa vaatimassa itäisen naapurin päämieheltä, ettei Venäjältä ”kulje asevoimaa rajan yli”.
Niinistö naputteli viikonlopun aikana pari uutta naulaa suomettumisen arkkuun.
Ensimmäisissä arvioissa presidenttien tapaamisesta Sotšissa pelättiin, että Putin käyttää Niinistöä omien sisäpoliittisten tavoitteidensa ajamiseen. Vierailun saa nimittäin helposti näyttämään EU:n rivien rakoilulta. Tällainen viesti leviää suurella todennäköisyydellä venäläisessä mediassa.
Kysymys kuuluu, että entäs sitten. Kriisi on valkoisen venäläisen autosaattueen matkan edetessä eskaloitumassa vaarallisesti. Mikäli diplomaattisin ponnisteluin Niinistö tai kuka tahansa hänen läntisistä kollegoistaan onnistuu estämään suursodan ja sen mukana tulevat kauheudet, kasvojen säilyttämiset tai menettämiset ovat toisarvoisia. Rauhanteko ei saa kaatua ainakaan arvovaltakysymyksiin.
Oleellista on huomata, että kriisin pitkittyminen ei liioin ole Venäjän edun mukaista. Maan talous oli vahvassa alakierteessä jo ennen Krimin haltuunottoa. Venäjälle kehittynyt keskiluokka on tottunut kuluttamaan varsin estoitta länsimaisia hyödykkeitä, joiden saatavuus on viime vuosina ollut varsin hyvä. Ei tilanne ole sisäpoliittisesti ongelmaton edes Putinille.
Niinistö voi parhaassa tapauksessa saada aikaan keskusteluyhteyden, jonka kautta eskaloituminen saadaan pysäytettyä ja kriisi jäähdytettyä. On selvää, ettei länsi voi suhtautua kepeästi Krimin miehitykseen. Kremlille on tehtävä selväksi, että länsi on tempusta aidosti ärtynyt. Riittävän pitkään kestänyt sapelinkalistelu vie viestin perille myös Moskovassa. Pakotteiden ja vastapakotteiden kierteen perusteella tuo hetki voi olla nyt, ja siksi Niinistön tapaamiset ovat niin tärkeitä.
Putin puolestaan on päässyt tavoitteisiinsa Krimillä. Se on osa Venäjää, mikä tosiasia on jo EU:ssa ja Yhdysvalloissa tunnustettu. Väylät kriisin rauhoittamiseksi ovat näkyvissä. Enää ei puutu kuin poliittista tahtoa ja taitavasti rakennettu diplomaattinen kompromissi. Luultavasti Niinistöllä oli sellainen takataskussaan, vaikka ei sitä julkisuuteen huudellutkaan.
Sitä paitsi näissä oloissa jo se on arvokasta, että päämiehet puhuvat keskenään.
Pääkirjoitus