Eikö niin? Nyt tuntuu siltä, että kuntapolitiikassa on pantu vihdoinkin iso pyörä pyörimään. Puhetta on piisannut ja ehdotukset ovat nostaneet hiuksia pystyyn.
Ensin sosiaali- ja terveysministeriön keskustalainen kansliapäällikkö Markku Lehto tarjoili kirjasessaan kuntien määrän pudotusta alle 20:een nykyisestä 432:sta. Sitten Suomen kuntaliiton hallitus teki historialliseksi luonnehditun linjauksensa, joka jättäisi toteutuessaan jäljelle 60-100 kuntaa.
Sen jälkeen iski järein pommi: projektipäällikkö Jukka Peltomäki ehdotti Suomen viipaloimista noin 20 suureen aluekuntaan. Vaikka lähikunnat jäisivät elämään Peltomäen mallissa, tämä tunnetun sosiaalidemokraatin ehdotus pani monet haukkomaan henkeään.
Peltomäki on nimittäin Matti Vanhasen hallituksen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen projektipäällikkö, ja hän puhui siis suulla suuremmalla. Hänellä oli myös keskustalaisen kuntaministerin Hannes Mannisen siunaus ehdotuksensa julkistamiselle, vaikka Manninen sen paremmin kuin kukaan toinenkaan ministeri ei ole sitoutunut vielä mihinkään konkreettiseen malliin.
On myös puhuttu verotusoikeuden siirrosta kunnille. Oulussa ja sen ympäristössä kohistaan puolestaan kaupunginjohtaja Kari Nenosen pelinavauksesta. Hän otti rohkeasti aloitteen käsiinsä ja lähti puhumaan Suur-Oulun puolesta taktisesti järkevällä hetkellä. Maaperää oli valmiiksi pehmitetty.
Jos Nenosen esitys saisi tuulta purjeisiinsa, 10-12 kunnan muodostamasta Suur-Oulusta tulisi juuri ja juuri sen kokoinen kunta, joka pystyisi takaamaan asukkailleen nykyisentasoiset kunnalliset palvelut myös tulevaisuudessa. Pienet kunnat eivät siihen kykene, vaikka hoitaisivat kuinka hyvin oman taloutensa. Niille laissa taattu itsehallinto ja itsenäisyys palvelujensa järjestämisessä toteutuu vain huomattavien tulonsiirtojen avulla. Ne elävät muiden siivellä.
Kohu ja sen käynnistämä poikkeuksellisen vilkas keskustelu avaavat tietä Matti Vanhasen hallitukselle, jonka on määrä tehdä suuria kunnallisia linjaratkaisuja jo ensi keväänä. Hallituksen pitäisi lyödä silloin lukkoon ne periaatteet, joiden mukaan kuntapalvelut järjestetään tulevaisuudesta. Sille jää myös ikävä tehtävä arvioida ja määritellä, onko nykymuodossaan jo noin 150 vuotta eläneeseen kunnalliseen itsehallintoon puututtava, jotta kuntien määrä vähenisi radikaalisti.
Vapaaehtoisuuteen pohjaava polku on loppuun kuljettu. On nähty, että se johtaa umpikujaan.
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Radikaalit avaukset ovat virittäneet odottamaan, että vihdoinkin alkaisi tapahtua jotain myös toivottoman hidasliikkeisessä kuntakentässä. On kuin glasnost, avoimuuden aika, olisi tullut Suomen kuntapolitiikkaan noin 20 vuotta sen jälkeen, kun Mihail Gorbatshov lanseerasi termin edesmenneessä Neuvostoliitossa.
Suomessa ihastellaan nyt, että onpa hienoa, kun keskustelussa mennään vihdoinkin suoraan asiaan ja vielä niiden ytimeen asti.
Ilman avointa ja rohkeaa keskustelua kunnallisten hyvinvointipalvelujen järjestämisestä ja uudelleenmitoituksesta sekä ihanteellisesta kuntarakenteesta ei mistään tule mitään. Mutta silti on syytä kantaa huolta siitä, johtaako tuuletus lopulta mihinkään muuhun kuin ilmapiirin raikastumiseen. Jonkun pitäisi myös tehdä konkreettisia päätöksiä - ja vielä vuoden 2007 eduskuntavaalien alla. Yhtälö vaikuttaa vaikealta, ellei peräti ylivoimaiselta.
Tämän syksyn kuntakeskustelussa huvittaa sen historiattomuus. Kukaan ei muista, mitä tapahtui 12 vuotta sitten maaliskuussa 1993. Esko Ahon hallituksen asettama selvitysmies, Timo Relander, jätti silloin synkän raporttinsa kuntataloudesta.
Hän ennakoi kuntiin pankkikriisin kaltaista rahoituskriisiä nopean velkaantumisen takia ja suositti radikaaleja leikkauksia. Relanderin yksi hieno oivallus ja tärkeä suositus oli se, ettei kunta- ja valtiontaloutta saisi arvioida toisistaan riippumattomina lohkoina. Hän esitti, että koko julkista taloutta tarkasteltaisiin kokonaisuutena ja sen osia keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa.
Relander suositteli myös kuntaliitoksia, joskin varovaisin sanakääntein - olihan hän saanut toimeksiantonsa keskustan hallitukselta. Hän kuitenkin lausui ruman sanan ja totesi, että sillä voidaan välttää turhat päällekkäisinvestoinnit ja turha kapasiteetti.
Vaiva on vuonna 2005 täsmälleen sama: rahapula. Vain syy on vaihtunut. Vuonna 1993 se oli kuntien lainakannan räjähdysmäinen kasvu. Nyt se on väestön vanheneminen.
Relanderin raportti unohtui syksyn tullen, kun Suomen talous käynnistyi uudelleen devalvaatioiden takia ja kunnat hoitivat ongelmaa nostamalla veroprosenttejaan. Rahaa virtasi niiden kassaan, eikä mitään radikaalia tarvinnut tehdä. Silloiset leikkaukset riittivät.
Laman aikana tehtiin myös ehdotus verotusoikeuden antamisesta kunnille. Sen teki kuntaliiton silloinen kokoomuslainen varatoimitusjohtaja Jussi Alanen. Se hautautui liiton sisäisiin selvityksiin eikä siitä kuultu pihahdustakaan - kunnes SDP:n johtaja Eero Heinäluoma keksi ajatuksen uudelleen äsken.
Kuntatalouden perusongelma on saanut muhia rauhassa 12 vuotta, vaikka on tiedetty, mihin vitkuttelu ja hyvinvointipalvelujen jatkuva kasvu johtavat. Pää on nyt tullut vetävän käteen. On puuttunut poliitikkoja, jotka olisivat tarttuneet härkää sarvista. Mistä heitä ilmaantuisi yht´äkkiä nyt, kun näkyvää pakkoa ei ole?