Tarinakokoelma
Sauli Niinistö: Hiljaisten historia. Teos, 2007
Sauli Niinistön uusi kirja, Hiljaisten historia, menee vielä pitemmälle kuin hänen edellinen, myyntimenestykseksi osoittautunut ja hänen presidenttiehdokastietään tasoittanut Viiden vuoden yksinäisyys.
Tuo 2005 julkaistu kirja toi Niinistöstä esiin puolen, jota ei ollut tunnettu yleisesti sitä ennen: elämän suuria kysymyksiä pohdiskelevan poliitikon.
Niinistö profiloitui valtiovarainministerinä ja kokoomusjohtajana kovapintaiseksi poliitikoksi, jonka kiukkuista käytöstä monet hänen kanssaan asioineet, etenkin naiset, ihmettelivät.
Kuvaa kovuudesta vahvisti myös hänen entisen morsiamensa lausunto, jossa tämä kertoi, etteivät heidän arvonsa sopineet yhteen. Tanja Saarela tunnustautui pehmeämpien arvojen kannattajaksi.
Torstaina julkaistu Niinistön tarinakokoelma - hän käyttää itse sanaa tarina esipuheessaan - jatkaa tavallaan siitä, mihin hän jäi Viiden vuoden yksinäisyydessään.
Kirjassa on vain yksi suoranaisesti politiikkaa käsittelevä luku, jossa hän kertoo presidenttiehdokkuutensa taustoja. Niinistön tarinat sisältävät poliittisia ja yhteiskunnallisia linjauksia, mutta hänen ilmaisunsa on pikemminkin kaunokirjallinen kuin poliittinen tai yhteiskuntapoliittinen. Niinistö sanoo kirjoittavansa hiljaisten historiaa. Tässä hän toistaa tunnetun iskelmän filosofiaa: jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Niinistön fiktiiviset tarinat, joihin sisältyy aineistoa todellisuudesta, ovat kiinnostavia, mukaansatempaavia ja yllättäviä, kuten esimerkiksi sukkien kulutusta pohtiva luku, jossa hän lähtee miettimään yhteen sopimattomien sukkaparien filosofiaa universaalista näkökulmasta.
Puhutteleva on myös hänen tarinansa salolaisesta pienyrittäjästä, jonka elämän tuhoaa pankinjohtajan suosittelema valuuttalaina.
Niinistö avaa uudella kirjalla persoonansa tuntematonta puolta, mutta hän ei voi poliitikkona mitään sille, että tällaisten tekstien tekijän motiiveja aprikoidaan ainakin kilpailevissa puolueissa.
Onko kyseessä jatkuvan kampanjoinnin oppien mukaan tehty kirja, kyynikot kysyvät arvatenkin. Ajatus tulee mieleen etenkin lukiessa kirjan huipentumaa Niinistön traagisista tsunami-kokemuksista. Hengen lähtö oli hänellä ja hänen pojallaan lähellä. Se oli yhden pylvään varassa.
Tämä tarina on järkyttävä ja täyttä totta, mutta se rikkoo kirjan novellimaisen rakenteen presidenttiehdokasluvun kanssa. Ne ovat arvatenkin kirjassa enemmän kaupallisista kuin poliittisista syistä.
Oikean vastauksen poliittiseen aprikointiin voi antaa vain Niinistö itse, mutta se ei ole edes kovin olennaista nyt, kun presidentinvaaleihin on aikaa vielä viitisen vuotta.
Kaikkea ehtii tapahtua, eikä kukaan tiedä, asettuuko Niinistö edes ehdolle. Mutta haittaako tuo, jos maalla on kirjallisia taipumuksia omaava puhemies tai presidenttiehdokas? Eikö se ole vain eduksi yleiseltäkin kannalta?
Niinistöllä pysyy kynä kädessä ja hän juoksuttaa sitä yllättävästi. Hänen poliittiset ajatuskulkunsa ovat olleet aina hieman vaikeatajuisia monikerroksisuudessaan.
Kirjallisessa ilmaisussaan hän on looginen ja selkeä. Hyvä alku luo hänelle paineita jatkaa kaunokirjallisella tiellä. Jos niin käy, silloin nähdään, onko tämä kirja tähdenlento vai avaus vakaan kaunokirjalliseen tuotantoon.