Eduskunta, 200 kansanedustajan ja satojen virkamiesten talo, on aloittanut miljoonia säästämättä satavuotisjuhliensa vieton, mutta ylimpinä otsikoissa komeilee yksi nimi: Paavo Tapio Lipponen, Oulussa Tuiran synnytyslaitoksella ensi parkaisunsa maailmalle päästänyt eduskunnan puhemies.
Parku jatkuu, mutta viime päivinä sen kohteena on ollut Lipponen itse - tai oikeammin se, mitä hän sanoo tai tekee.
Lipposella ei ole puhemiehenä juuri muodollista poliittista valtaa. Silti hän näkyy ja kuuluu kuin olisi yhä tasavallan ykkönen. Puhemies tulee virallisessa protokollassa presidenttien jälkeen. Maan todellinen ykkönen on kuitenkin valtaoikeuksien perusteella pääministeri. Mutta minkäpä Lipponen voi sille, jos presidentin tai pääministerin sanoilla ei ole samanlaista kaikupohjaa kuin hänellä.
Eduskunta on maan ylin valtioelin. Puhemies ei kuitenkaan osallistu eduskunnan äänestyksiin, joten hänen roolinsa lainsäätäjänäkin on muodollinen. Puhemiehen päätehtävä on johtajaa eduskunnan työtä ja päättää asioiden käsittelyjärjestyksestä suuressa salissa.
Lipposella on vain asemaan ja epäviralliseen statukseen perustuvaa vaikutusvaltaa, jota hän käyttää auliisti. Hän antaa haastatteluja, kirjoittelee lehtiin ja pitää puheita. Esimerkiksi torstaina hän puhui Natosta suljettujen ovien takana Keskuskauppakamarissa ja esiintyi lauantaina Ylen Lauantaiseurassa.
Lipponen on toiminut kolme vuotta eduskunnan johdossa ja muuttanut tänä aikana käsityksen puhemiehen roolista täysin. Lipponen on tuonut politiikan takaisin puhemiehen roolin ja kilpailee kaikkien aikojen poliittisimman puhemiehen tittelistä Suomessa.
Puhemiehen rooli epäpolitisoitui 1983 sen jälkeen, kun kokoomuslainen Erkki Pystynen, entinen Tampereen yliopiston rehtori, oli valittu tehtävään ja Suomi siirtyi koko vaalikauden istuviin hallituksiin. Pystynen ja häntä seuranneet kokoomuslaiset Ilkka Suominen ja Riitta Uosukainen varoivat osallistumasta aktiivisesti päivänpolitiikkaan roolissaan edes eduskunnan ulkopuolella. SDP:n Matti Ahde ja Kalevi Sorsa kunnioittivat samaa periaatetta tiettyyn mittaan saakka.
Näkemys perustui ajatukseen, että kun puhemies ei osallistu edes eduskunnan äänestyksiin, hänen kuuluu pidättäytyä politikoinnista yleisemminkin. Politikoinnin katsottiin kuuluvan kansanedustajille.
Eduskunnan puhemiehillä oli vahva päivänpoliittinen rooli sotien jälkeen. Pääsyy siihen oli se, että hallitukset pysyivät pystyssä vain vähän aikaa. Urho Kekkosen ja K.A. Fagerholmin kaltaisille määrätietoisille poliitikoille puhemiehen virka oli vain lyhytaikainen sijoituspaikka ja näkyvä foorumi heidän odottaessaan pääsyä takaisin hallitukseen. Niihin aikoihin eivät politiikan hygieniasäännöt olleet kovassa kurssissa, eikä rooleja mietitty tarkoin. Puhemiesten politikointia ei edes pidetty häiritsevänä.
Lipponen otti käyttöön vanhat tavat uudelleen, kun kun hänestä tuli puhemies huhtikuussa 2003. Hän ei halunnut lähteä Anneli Jäätteenmäen kanssa samaan hallitukseen ja antoi valita itsensä puhemieheksi, vaikka jatkoi SDP:n puheenjohtajana.
Kaksoisrooli aiheutti heti hämminkiä. Kansanedustajille tuotti vaikeuksia orientoitua työhönsä, kun puheenvuoroja eduskunnassa jakoi SDP:n puheenjohtaja. Jotkut valtiosääntöoppineet esittivät Lipposen uusvanhasta roolitulkinnasta happamia kommentteja, mutta tämä kirjoitti Turun Sanomissa, ettei Suomi ole Ruotsi ja puolusti oikeuttaan osallistua poliittiseen keskusteluun eduskunnan ulkopuolella.
Kiivailu loppui lyhyeen, vaikka muiden on vaikea erottaa puhemiehen eri rooleja toisistaan Lipposen tavoin. Puhemies on puhemies missä ikinä liikkuukin, ja hän käyttää itsekin estotta puhemiehen titteliä puhuessaan politiikkaa eduskunnan ulkopuolella.
Valtioelimillä on oikeus luoda omalla toiminnallaan uusia käytäntöjä, ja sitä oikeutta Lipponenkin käyttää hyväkseen. Hänen roolinsa puhemiehenä ei ole aiheuttanut enää aikoihin hämminkiä. Hänen aktiivisuutena hyväksytään realiteettina. Lipponen kun on Lipponen.
Lipposen omaperäisyyttä ja halua kulkea omia teitään pulinoista välittämättä osoittaa myös se, ettei hän aristele sanoa, mitä ajattelee - muistakin kuin toimittajista. Hän ilmaisee välillä itseään niin, että niskat alkavat punoittaa. Hän lyö muutenkin laudalta linjaustensa selkeydessä poliitikkokollegansa.
Natostakin puhemies Lipponen lausui jo vappuna 2003, ettei poliittinen johto voi piiloutua turvallisuuspolitiikassa kansan selän taakse ja että Suomen on säilytettävä mahdollisuus liittyä Natoon, jos maan etu sitä vaatii. Ei hän sanonut juuri sen enempää viime viikollakaan.