Kuka muistaa vielä, milloin joku suomalainen presidentti tai poliitikko on pitänyt sisällöltään vahvan ja retorisesti loistavan puheen? Monille tulee hakemattakin mieleen Urho Kekkonen, kynänkäytön ja ilmaisutaidon mestari. UKK piti aikanaan monia mieleenjääneitä puheita, joissa hän puuttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja veti suuria sisä- ja ulkopolitiikan linjoja.
Mutta ei Kekkonenkaan jylissyt 25 vuotisen virkakautensa aikana solkenaan. Esimerkiksi monet hänen uudenvuoden puheensa olivat naputtelua pienellä vasaralla - jos asia ilmaistaan Mauno Koiviston kuuluisaa ilmaisua myötäillen. Pitkälle uralle mahtui dramaattisia käänteitä, ja Kekkosen oli pakko pitää väkeviä puheita vaikuttaakseen kansaan ja naapurimaiden johtajiin.
Hän arvosti poliittisia puheita ja halusi vaikuttaa niillä. Ja se näkyi ja kuului.
Koivisto ei ollut presidenttinä puheenpitäjätyyppi, vaan suorien televisiolähetysten mies. Hän arkipäiväisti presidenttien puhekulttuurin ja jätti kerran jopa pitämättä perinteisen uudenvuoden puheen, kun häntä kismitti niiden mitäänsanomattomuuteen kohdistettu kritiikki. Hän tuli kuitenkin pian toisiin aatoksiin ja jatkoi vanhaa käytäntöä.
Poliittinen puhe ei ollut Martti Ahtisaarenkaan omin vaikuttamisen väline. Ahtisaari on sosiaalisesti erittäin lahjakas henkilö varsinkin lähikontaktissa, ja hänkin esiintyi mielellään suorissa lähetyksissä ja puhui niissä lähes jutustelutyyliin.
Tarja Halosen asema poikkeaa aiemmista presidenteistä: hänellä ei ole merkittäviä sisäpoliittisia valtaoikeuksia. Ne vietiin presidentiltä perustuslain uudistuksessa vuonna 2000. Tampereen yliopiston politiikan laitoksen johtaja Heikki Paloheimo arvioi keskiviikon Aamulehdessä, että se näkyi Halosen uudenvuoden puheessa.
"Jos presidentti ottaa selkeästi kantaa johonkin, niin alkaa keskustelu siitä, että presidentti astui hallituksen tontille, Paloheimo totesi. Hänestä presidentti voi esiintyä arvojohtajana ja pitää merkittäviä puheita vasta sen jälkeen, kun presidentin valtaoikeuksia on karsittu lisää.
Tuossa voi olla perää, mutta se tuskin on koko totuus. Ehkä Halosenkin kohdalla on kyse persoonasta. Ei hän pitänyt mieleenjääneitä puheita valtioneuvoston jäsenenäkään eikä edes presidenttiehdokkaana. Hän ei ole tyyppi, joka lyö nyrkkiä pöytään julkisesti.
Mutta puheiden arkisuuteen vaikuttaa myös tapa, miten ne valmistellaan, sekä poliittisen puhekulttuurin yleinen alennustila. Tapana on laatia presidentin uudenvuoden puheeksi kooste erilaisia ajankohtaisia asioita, joita presidentti käy läpi kohta kohdalta. Puheiden kirjoittajat eivät selvästikään tunne Aristoteleen ajoilta periytyviä, yhä relevantteja retoriikan periaatteita - tai sitten presidentit pyyhkivät kaikki mehevät ilmaisut ja hyvät rakenteet yli heille valmistelluista puheista.
Presidenttien uudenvuoden puheiden lauseet ovat yleensä lakonisen toteavia. Puheisiin ei ole rakennettu draaman kaarta saati mitään muutakaan jännitettä, mikä saisi kuulijan odottamaan malttamattomana peroratiota, loppuhuipennusta. Hyvässä peroratiossa puhuja kertoo kuulijoille, mitä hänestä pitäisi tehdä. Ilman sitä puheesta tulee lattea.
Halonen ottaa toki ajoittain kantaa, kuten tänä vuonna tuloerojen kasvuun, mutta hyvin varovaisesti. Presidentiltä lienee turha odottaa painavia poliittisia linjauksia tai arvojyrähdyksiä vuoden alussa tai muulloinkaan. Ei, vaikka kukaan ulkopuolinen ei voi panna kapulaa hänen suuhunsa. Sitä lienee lupa kutsua itsesensuuriksi.
Latteat puheet ovat supisuomalainen ilmiö. Ei tarvitse kuin kääntää pää esimerkiksi kohti Britanniaa, Yhdysvaltoja, Saksaa ja Ranskaa. Poliittinen puhekulttuuri on yhä kurssissa noissa maissa.
Suomen poliitikot kantavat päävastuun poliittisen puhekulttuurin alennustilasta. He eivät arvosta enää poliittisia puheita eivätkä panosta niihin kunnolla. Eduskunnan pitäisi olla poliittisen retoriikan päänäyttämö, mutta siellä ja muualla pidetyille virkamiesmäisille puheille vain haukotellaan eri puolilla.
Johtavat poliitikot esittävät nykyisin painavat kommenttinsa haastatteluissa tai kolumneissa. Ei siinä mitään. Media on tehokas vaikuttamisen väline, mutta otsikot, soundbitet ja hetken elävät tokaisut eivät korvaa hyviä puheita, vaan täydentävät niitä. Molempia tarvitaan.
Tässä ei kai muu auta kuin suositella, että omaiset ja ystävät ostaisivat joukolla lahjaksi rakkaille poliitikoilleen esimerkiksi Simon Sebag Montefioren upean kirjan Speeches that changed the world (Puheet, jotka muuttivat maailmaa). Hyvistä esimerkeistä voi ottaa oppia.