Pitäisikö Paavo Lipposen olla maan hallituksen jäsen? Tällaisenaan kysymys ei ole oikein asetettu ja johtaa vääriin vastauksiin. Oikea kysymys kuuluu: pitäisikö hallituspuolueen puheenjohtajan olla mukana hallituksessa? Vastaus sisältyy jo tämän kirjoituksen otsikkoon, mutta se vaatii perusteluja ja täsmennyksiä
Suomi on jo pitkään saanut nauttia koko vaalikauden istuvista, vakaista enemmistöhallituksista. Täkäläisissä oloissa, monipuoluejärjestelmämme takia, ne ovat kaikki olleet kokoomushallituksia. Se on ehto jonka yli ei päästä. Siitä seuraa, että hallituksen toiminta pohjaa aina tietynasteisiin hallitusryhmien välisiin sovitteluihin.
Hallitussopimuksen päälinjat kirjoitetaan tietenkin hallituksen ohjelmaan. Se on vaalikauden tärkein poliittinen asiakirja, mutta ainoaksi evääksi hallituksen toimintaan se ei riitä pitkälle. Käytännön tilanteet vaativat hallitusohjelman konkretisointia jatkuvin sovitteluin.
Viime kädessä pääministerin tehtävänä on pitää hallituksen sisäisin neuvotteluin joukkue kasassa, huolehtia siitä, ettei ylilyöntejä tapahdu. Meidän oloissamme koko tämä sovitteluihin pohjaava järjestelmä näyttäisi toimivan parhaiten siten, että kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat ministeristössä mukana.
Meillä on menneinä aikoina kokeiltu myös sellaisia asetelmia, että suurenkin hallituspuolueen puheenjohtaja ei ole hallituksessa. Tällainen tilanne syntyi esimerkiksi, kun Pertti Paasio aikanaan valittiin SDP:n puheenjohtajaksi. Puolueen ministerinpaikat oli miehitetty, ja Paasio jäi aluksi hallituksen ulkopuolelle. Ajan mittaan se ei tuntunut hyvältä. Ulkoministeri Kalevi Sorsa, entinen puheenjohtaja, sai silti pitkään etsiä vapaaehtoista väistyjää, kunnes havaitsi, että hänen itsensä oli luovuttava, ketään muuta mahdollista lähtijää ei löytynyt. Sorsa lähti, ja Pertti Paasio nimitettiin hallitukseen.
Suomen järjestelmässä puolueen puheenjohtaja on samalla puolueensa parlamentaarinen johtaja. Se on käytännön tuottama asetelma, toisinkin voisi olla. Esimerkiksi Saksassa on toisin. Muutama päivä sitten tuli tieto, että liittokansleri Gerhard Schröder eroaa puolueensa (SPD:n) puheenjohtajan tehtävästä mutta jatkaa liittokanslerina.
Kun Suomen hallitusta muodostettiin viime vuoden keväällä eduskuntavaalien jälkeen, keskustapuolue otti, saatuaan suurimman edustajamäärän, pääministerin paikan. Käytännön mukaan sai toiseksi suurin hallituspuolue edustajansa pääministerin sijaiseksi. Siihen tehtävään nimitettiin valtiovarainministeriksi päätynyt Antti Kalliomäki, josta näin tuli samalla sos.dem.-puolueen ykköshenkilö hallituksessa.
Jos SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen olisi ollut keväällä halukas lähtemään ministeriksi, hän kaiken todennäköisyyden mukaan olisi voinut vapaasti valita salkkunsa hallituksessa. Mikä tahansa ministerin paikka olisi ollut hänelle avoin - mutta ei tietenkään yksi: pääministerin tehtävä. Silti pääministerin sijaisena hän voisi olla nyt mukana hallituksessa keskustelemassa, sanokaamme vaikka Suomen EU-linjauksista. Ei ole tosin kenellekään helppoa jatkaa vanhoilla sijoilla, mutta porrasta alempana. Sellaista politiikka kuitenkin on. On pidettävä purut mahassa, kuten Johannes Virolainen tapasi sanoa.
Paavo Lipposen ratkaisu noissa kuvioissa oli toinen: hänet valittiin keväällä eduskunnan puhemieheksi. Kun sitten kesällä vaihdettiin pääministeri, käsillä oli muodollisesti koko valtioneuvoston vaihdos, ja siinä olisi vielä ollut mahdollisuus palauttaa sos.dem. puolueen johtaja hallitukseen. Se ei luonnollisesti enää ollut yhtä helppo tilanne kuin keväinen, koska kaikilla puolueen ministerinpaikoilla oli jo haltijansa. Mutta mahdollista tuollaisen operaation toteuttaminen olisi ollut. Siihen ei ryhdytty.
On aihetta palata vielä kerran siihen, mitä keväisestä ratkaisusta seurasi. Sen olemme nyt vähitellen nähneet. Eduskunnan puhemiehen paikka on arvokas. Se on protokollan mukaan valtakunnan kakkospaikka, mutta poliittisesti se ei ole sitä, ei ole koskaan ollutkaan. Se ei oikein istu hyvin aktiiviselle poliitikolle, puhumattakaan suuren puolueen puheenjohtajasta, jolla kyllä on luonnollinen pyrkimys vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä politiikassa tapahtuu. Puolueen puheenjohtajuus viettää aivan eri suuntaan kuin puhemiehen tehtävä.
Miksi näin on, sen selvittäminen täytyy jättää toiseen kertaan. Joka tapauksessa: kun kaksoisroolissa oleva henkilö esittää julkisia lausuntoja, syntyy sekaannus siitä, kummassa roolissa hän puhuu. Media avustaa ystävällisesti tämän sekaannuksen syvenemisessä muistamalla mainita joka kerran ainakin sen, että nyt oli äänessä puhemies. Välistä muistetaan puheenjohtajuuskin.
Toiseksi - ja nyt tullaan pääasiaan: kun suuren hallituspuolueen puheenjohtaja, joka itse ei ole hallituksessa, esittää julkisesti vahvoja kriittisiä lausuntoja, voi aiheutua hämmennystä siitä , mikä on puolueen hallituspolitiikka. Kenen kanssa Vanhasen pitäisi siitä keskustella, Kalliomäen vai Lipposen?
Pääministerin kannalta kehkeytyy outo asetelma, jos molemmat pääpuolueet joutuvat käymään keskusteluja hallituksen linjasta ensi sijassa joukkoviestinten välityksellä. Sananvapaus on tietenkin kaikilla, kansanedustajilla, puoluesihteereillä ja tavallisella kansalla, hallitusta saa ja pitää arvostella, mutta hallituksen koossapitäminen vaatii kyllä sitä, että puoluejohtajat aika ajoin keskustelevat kasvokkain. Parasta on, jos tällaiset tapaamiset ovat osa hallituksen sisäistä ja jokapäiväistä työskentelyä.
Nykytila ei näytä kaikissa suhteissa toimivalta. Mielessä kaikertaa epäilys: eikö tämän hallituksen ajatellakaan pysyvän pystyssä koko vaalikautta. Vai valmistellaanko SDP:ssä puheenjohtajan vaihdosta?