Outo ulkopoliittinen sanaharkka on vain pintakuohua, joka ei vaikuta perusratkaisuihin. Suomen linja on lukittu ainakin Tarja Halosen presidenttikauden ajaksi.
Presidentti Tarja Halonen ilmestyi Yleisradion Lauantaiseuraan sanansa selvästi hyvin tarkkaan harkinneena. Hän teki kuin rautalangasta vääntäen selväksi, mikä on ulkopolitiikan marssijärjestys. Ensin tulee presidentti, sitten pääministeri, sitten ulkoministeri ja sitten muut. Hän ei varannut itsenäistä roolia puolustus- saati valtiovarainministerille, ja seurauksena oli kokoomuslaisten vastahyökkäys.
Jyri Häkämiehen Washingtonissa pitämästä puheesta noussut kohu olisi jäänyt paljon pienemmäksi, ellei siihen olisi liittynyt jo aikaisempi jännite demaritaustaisen presidentin ja suorapuheisen kokoomuslaisen puolustusministerin välillä.
Halonen on joutunut uuteen tilanteeseen. Suomen ulkopolitiikka oli tiukasti demarivetoista aina viime eduskuntavaaleihin asti. Tilanne on nyt uusi, sillä ulko- ja turvallisuuspolitiikan useita tärkeitä paikkoja on pitkästä aikaa kokoomuksen käsissä. Presidentti näyttää nyt kokevan jääneensä yksin puolustuskannalle. Kokoomuksessa näyttää puolestaan olevan halua ottaa tilanteesta kaikki irti. Puolella jos toisellakin kannattaisi nyt viilentyä ja muistaa, että ulkopolitiikan peruslinjaan ei olla tekemässä suurempia muutoksia lähivuosina.
Suomen linjaa ei muuteta pelkällä puheella, ei etenkään sellaisella, jonka suurin uutinen on retorisissa tehokeinoissa eikä sisällössä. Pitkän puheen kolmen, itseänsä toistaneen sanan takia on saatu aikaan tyylipuhdas suomalainen ulkopoliittinen keskustelu, jossa pihviä ei ole syötäväksi asti.
Tosiasiat kumpuavat yhä perustuslaista, jonka mukaan ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Laki jättää tulkinnanvaraa ja antaa mahdollisuuden jännitteiden syntymiselle, mutta tekee selväksi yhden asian: presidentin ohi ei kävellä näissä asioissa. Ja jos mahdollisella suunnanmuutoksella tarkoitetaan Nato-jäsenyyttä, sellainen on monen lukon takana.
Venäjän sen paremmin kuin Natonkaan tulevaisuutta ei voida arvioida pitkälle. Kukaan ei tiedä, mitä Venäjällä tapahtuu presidentinvaalien myötä. Yhdysvaltain johto vaihtuu runsaan vuoden päästä, mikä voi suuresti vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen. Ranska näyttää harkitsevan paluuta Naton sotilaalliseen yhteistyöhön, mikä olisi iso muutos.
Suomessa taas kaikki on lukittu lukittu odottamaan uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Siinä ei varmaankaan ehdoteta Nato-jäsenyyttä, mutta sen pohjalta voi tehdä johtopäätöksiä, jos halutaan. Vellovassa ulkopoliittisessa kohussa onkin sisäpoliittisen valtataistelun makua. Sitä ottelua näytetään käyvän myös kokoomuksen sisällä: ulkoministeri Ilkka Kanerva koettaa tasapainoilla presidentin ja puoluetovereidensa välillä.
Tässä tohinassa on vaara, että inttäminen ja pysyttely vanhoissa juoksuhaudoissa estää kipeästi tarvittavan uuden ajattelun. Kukaan ei kiistä, etteikö Venäjä olisi haaste. Mutta voi kysyä, moniko Suomen poliitikoista voi todella sanoa tuntevansa, mitä itärajan takana on meneillään: vaurastuva, turvallisuuspalveluvetoinen, valtiokapitalistinen Venäjä on jo psyykeltään aivan muuta kuin mitä kukaan on ennen kokenut.
Afganistaninkin tilanne voi kirjaimellisesti räjähtää milloin tahansa käsiin myös Suomen kannalta. Tiistaina uhreilta säästyttiin vain onnella.