Vihreän liiton puheenjohtajaehdokkaiden välillä on hyvin vähän aatteellisia tai linjaeroja. Valinnassa ratkaiseviksi nousevat henkilökohtaiset ominaisuudet.
Kansanedustaja Irina Krohn teki Vihreälle liitolle ison palveluksen asetuttuaan yllättäen Osmo Soininvaaran haastajaksi, vaikka häntä kannatti tuossa vaiheessa puheenjohtajaksi vain hän itse. Krohnin halu päästä loikkaamaan politiikan isolle näyttämölle johti siihen, että vihreillä on nyt käsissään aito valintatilanne. Kuten vihreiden ehdokastentti Oulussa perjantai-iltana osoitti, kuka hyvänsä nelikosta olisi kelvollinen puolueen johtoon seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.
Ilman Krohnia nykyinen puheenjohtaja Osmo Soininvaara olisi valittu kahden viikon päästä Kokkolan puoluekokouksessa jatkoon ilman vastaehdokasta. Muut uskalsivat lähteä haastamaan Soininvaaran vasta Krohnin avauksen jälkeen.
Ilman sitä vihreitä ei olisi tänä keväänä juuri edes huomattu. Mihinkään ei pääse siitä, että julkisuuden ja myös oman puoluekentän mielenkiinto syntyy nimenomaan henkilövalintojen kautta.
Vihreiden nykyistä tilannetta voi luonnehtia positiiviseksi ongelmaksi. Irina Krohn esittää pelkkää räiskyvää sivuroolia. Kannatusta hänellä ei juuri ole. Sen sijaan kolmesta muusta ehdokkaasta - Tarja Cronberg, Anni Sinnemäki, Osmo Soininvaara - kuka tahansa voi voittaa ja ottaa tehtävän vastaan varsin luottavaisin mielin. Puheenjohtajakilpailu on pikemminkin yhdistänyt kuin repinyt puolueen rivejä.
Tämä johtuu ennen muuta siitä, ettei oleellisia linjaeroja ole. Tiukan ehdotonta ekologista linjaa ei edusta kukaan. Kaikki ovat konsensuspoliitikkoja, jotka ymmärtävät, ettei Suomen politiikassa pärjää ilman kompromisseja. Samalla se tarkoittaa, että vihreät tahtovat pysyä "salonkikelpoisina", vaikka puolueen paikan määrittely oikeisto-vasemmisto -akselilla ei tunnu onnistuvan sen paremmin heiltä itseltään kuin ulkopuolisilta.
Ehdokkaiden hallitseva jakolinja on Helsinki vastaan muu Suomi, toisin sanoen Soininvaara ja Sinnemäki vastaan Cronberg. Tätä jakoa ei ehdokaskiertueilla paljon korosteta, mutta puoluekokouksessa se on yksi ratkaiseva tekijä. Soininvaara ja Sinnemäki ovat eri sukupolvea, mutta he kumpuavat samasta vihreiden helsinkiläisestä ytimestä, joka on enemmän tai vähemmän hallinnut puoluetta koko ajan. He ehkä myös tukevat toisiaan lopussa.
Cronberg tulee kokonaan "perheen" ulkopuolelta. Hän pystyy erikoisella tavalla esiintymään samaan aikaan maakuntien edustajana ja kansainvälisenä, akateemisena suurkaupunkien kasvattina, ja lisäksi hänen esiintymistaitonsa on vakuuttava. Tämä antaa hänelle etulyöntiasemaa juuri nyt.
On mahdollista, että Soininvaaran koetaan jo näyttönsä antaneen, ja kaikki uskovat Sinnemäen vielä joskus nousevan puolueen johtoon, vaikka ei nyt voittaisikaan. Varmuutta lopputuloksesta ei silti ole.
Oulun ehdokastentin poliittisesti merkittävin viesti kuultiin SDP:n puheenjohtajatilanteesta. Vaikka kaikki vihreiden ehdokkaat olivat valmiita yhteistyöhön SDP:n kanssa, he yhteen ääneen hyljeksivät todennäköistä voittajaa Eero Heinäluomaa, jonka ajatuksista vihreät eivät olleet saaneet omien sanojensa mukaan mitään tolkkua. Vailla mahdollisuuksia oleva Arja Alho sen sijaan sai vihreiden puheenjohtajaehdokkailta tukea.
Jossain siis vihreä idealismi vielä kukoistaa. Reaalipolitiikankin vaihe on edessä: jos vihreät taas tahtovat hallitukseen, asioista on voitava neuvotella niiden kanssa, joita muut puolueet johtoonsa valitsevat.