Oulu
Psykiatrian klinikalle saapuu psykoottinen nuorukainen. Hän on juuri kokenut eron, mutta se ei kiinnosta vastaanottavaa hoitohenkilökuntaa. Pääasiaksi nostetaan nuorukaisen lisääntynyt alkoholinkäyttö. Syitä juomiseen ei kysellä.
Tapaus on kuvaava esimerkki niin sanotuista yhteistyöneuvotteluista, joita akuutissa psykiatrisessa hoidossa käydään henkilökunnan, potilaan ja omaisten kesken: jälkimmäisten näkökulma ei saa tilaa, kun asiantuntijat päättävät mistä puhutaan. Potilaan ja läheisten osaksi jää lähinnä oireita koskeviin kysymyksiin vastaaminen.
Tähän tulokseen on tullut Päivi Vuokila-Oikkonen, joka väittelee aiheesta tänään Oulun yliopistossa. Asiantuntijalähtöisyys leimaa hänen mukaansa yhteistyöneuvotteluja niin potilaiden vastaanotto-, hoito- kuin kotiuttamisvaiheessakin. Tutkimusaineistonsa Vuokila-Oikkonen on kerännyt Oulun psykiatrisen klinikan akuuttiosastoilta.
Sinänsä yhteistyöneuvottelujen tarkoitus on jalo. Taustalta löytyy Suomessa 1980-luvulta lähtien kehitetty yhteisö- ja tarpeenmukainen hoitomalli, jonka tavoitteena on aloittaa hoidon suunnittelu mahdollisimman pian käyttäen apuna potilasta ja tämän läheisiä. Aiemmin potilas saattoi harhailla osastolla pitkään vailla yksilöllistä hoitoa.
Ei helpotusta häpeään
Nyt neuvottelut ovat monessa paikassa arkipäivää, mutta niiden sisällön kehittäminen on jäänyt puolitiehen. Keskustelua kontrolloivat lääkärit ja hoitajat, joiden suhtautumistapa on neutraali ja tietopainotteinen, oireisiin keskittyvä. Potilaan elämäntilanne ja tarpeet jäävät pimentoon.
"Vastaanotto-osastolla painottuu tietysti diagnoosin löytäminen. Tutkimukset tukevat kuitenkin sitä, että oireet ja diagnoosi löytyvät potilaan kertomuksesta, jos se jaksetaan kuunnella. Silloin saataisiin myös enemmän ymmärrystä itse asiaan eikä hoidettaisi vain oireita", tutkija sanoo.
Jos potilas yrittää kuvata tilannettaan omin sanoin, keskeytetään hänet usein. Tai sitten hänen kertomukseensa ei reagoida.
Asiantuntijavallasta seuraa Vuokila-Oikkosen mukaan ongelmia. Psyykkisen sairauden ymmärtäminen potilaan elämäntilanteesta käsin vaikeutuu. Sairastumisen aiheuttama häpeä saattaa jäädä käsittelemättä, vaikka potilas ja omaiset siitä selvästi kärsisivät.
"Esimerkiksi kun ihminen kertoi kiertävänsä työpaikkansa kaukaa, koska joku voisi kysyä missä hän ollut, vastattiin siihen: 'Niin, sehän on hyvin tyypillistä tällaisessa tilanteessa'. Se ei paljon auta."
Asiantuntijalähtöisyys kukoistaa muuallakin kuin yhteistyöneuvotteluissa.
"Muista tutkimuksista tiedän, että potilas yleensä keskeytetään 18 sekunnin jälkeen siitä, kun hän on saapunut vastaanotolle, ja kiinnostutaan jostain muusta", Vuokila-Oikkonen kertoo.
Kehityksen ituja
Yhteistyöneuvotteluista paljastui silti myös positiivisia piirteitä, jotka tarjoavat mahdollisuuden kehittää potilaan kuulemista. Potilaalta saatettiin kysyä vaikkapa kotioloista ja pyytää tarkennusta vastaukseen.
Vuokila-Oikkonen toivookin lisää miten- ja kuinka-kysymyksiä. Tärkeää on myös sen varmistaminen, että kaikki puhuvat samasta asiasta - että yhdessä määritellään, miksi paikalla ollaan. Tämän saavuttamisessa katsekontaktilla on suuri merkitys.
Erityisesti hoitajilla korostuu kuitenkin hiljaisuus ja ilmeetön eteenpäin tuijottaminen. Ilmeettömyyden ja neutraaliuden Vuokila-Oikkonen arvelee periytyvän koulutuksesta ja psykoanalyyttisesta perinteestä, jotka ovat korostaneet ulkopuolisen tarkkailijan roolia.
Muuten hän uskoo yhteistyöneuvottelujen toispuoleisuuden olevan seurausta tulosvastuusta, jossa ratkaisee määrä eikä laatu.
"Voimavarojahan on psykiatrialta viety koko ajan, ja hoitaminen perustuu suoritteisiin. Silloin kun minä olin psykiatrisena hoitajana 90-luvun alussa, yksi tapa saada lisää resursseja oli laskea, montako neuvottelua oli viikossa."