Maineikkaan ranskalaispiirtäjän, Jean "Moebius" Giraudin sarjisluomukseen perustuva filmatisointi, Jan Koenenin ohjaama Blueberry on melkoinen kummajainen.
Suomessakin jo yli 30 vuotta sitten ensi kerran ilmestynyt sarjakuva oli aikoinaan Tapaus. Giraudin tyylikkään piirrosjäljen ohella myös sarjakuvan tarinat olivat tavanomaista syvällisimpiä ja tarkkaa ajanhenkeä henkiviä.
Matt Alexanderin, Gérard Brachin ja Koenenin itsensä kynäilemä käsis perustuu löyhästi Blueberry-albumeihin Kadonnut kaivos (La Mine de l´allemand perdu) ja Kultaluoteja ampuva aave (Le Spectre aux balles d´or), mutta muutoin alkuperäisestä luutnantti Blueberrystä ei ole enää paljoakaan jäljellä Jan Koenenin käsittelyn myötä.
1870-luvulle sijoittuvassa tarinassa autiomaan pikkukaupungissa sheriffinä toimiva Mike S. Blueberry (ranskalainen Vincent Cassel) koettaa estää kahden konnan, Wally Blountin (Michael Madsen) ja saksalaiskelmi Prosit alias paroni Werner Amadeus von Lucknerin (Eddie Izzard) pyrkimyksiä päästä myyttisen kulta-aarteen lähteille.
Koenen on kuitenkin valinnut elokuvaansa varsin scifimäisen lähtökohdan, missä hän ruumiillistaa Blueberryn mielen sisäiset demonit huippumodernilla tietokoneanimaatiolla.
Valkonaama on kuvailtu tässä irvokkaan kliseisesti, sillä Koenen valitsee paikkansa intiaanien puolella. Tismalleen kuten samurai-kulttuuria amerikkalaisten ratsuväen sijasta puolustanut ohjaaja Edward Zwick Viimeisessä samuraissa.
Vaikutelma Blueberrystä on kuin jossain Douglas Trumbullin Brainstorm - aivomyrskyn (1983) ja Stanley Kubrickin 2001 - avaruusseikkailun (1968) välimaastossa.
Yritys on kunnioitettava, mutta hieman sekava, kun ajatellaan itse sarjishahmon lähtökohtia. Jan Koenen on elänyt viime vuodet eteläamerikkalaisten shamaanien keskuudessa Perussa, joten hän on poiminut elokuvansa temaattiset ja visuaaliset ainekset omista kokemuksistaan.
Tosin elokuvan "psykedeelinen" näkökulma ei tule ihastuttamaan kaikkia katsojia, varsinkin kun huimaavaa surrealismia pakotetaan ihailemaan kankaalta useiden minuuttien ajan. Niinpä ei ollut varmasti mikään sattuma, että Blueberry sai maailman ensi-iltansa helmikuun alussa Monacon Imagina-erikoistehostefestivaaleilla.
Koenen on taitava visualisti, siitä ei ole epäilystäkään, sen hän osoitti jo edellisessä gangsterikuvauksessaan Dobermann (1997). Olipa kyse sitten autiomaan taivaalla kiitävästä kameratyöskentelystä tai häkellyttävistä tajunnan hieroglyfivisioista, Blueberry on toki upeaa työtä.
Kertomus intiaanien parissa varttuneesta valkoisesta miehestä, joka puolustaa alkuperäisasukkaita eli intiaaneja - ja näiden hengellistä maailmaa - on sinänsä ihailtavaa.
Koenen on valinnut väkevän kuvallisen ilmaisun selkeäpiirteisen tarinankerronnan kustannuksella. Mutta kovin kauas on edetty Giraudin sarjakuvasta, samasta teoksesta ei voi enää puhua - edes hengellisesti.
Siksipä voikin tuntua ällistyttävältä, että alkuperäisen sarjakuvan luonut Jean Giraud viime kesänä Suomessa vieraillessaan kehui Blueberry-leffan maasta taivaaseen, epäilemättä juuri Koenenin taiteellisesta tyylitajusta vaikuttuneena.