Tämän vuoden mittaan päättyy nykyinen ENPI-ohjelmakausi. Se tapahtuu todennäköisesti ilman, että siitä yhtäkään uutisotsikkoa missään näkyisi. On siis syytä hieman tehostaa uutiskärkeä. Kymmenienmiljoonien eurojen rahoitus katoaa Pohjois-Suomen ja sen naapurien aluetaloudesta ja kymmenet korkeasti koulutetut asiantuntijat jäävät vaille töitä.
Mainittu ohjelma (Euroopan naapuruus- ja kumppanuusinstrumentti) tarkoittaa pohjoisessa EU:n ja Venäjän rajat ylittävää yhteistyötä, joka toteutuu Lapissa Kolarctic ENPI:n ja Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa Karelia ENPI:n kautta. Nämä rahoitusväylät ovat poikineet paljon toimintaa, jota ei muuten olisi ja joka yltää hyvin monille eri elämänaloille.
Ja nyt ne sitten loppuvat. Edessä on harppaus projektielämän arkeen, eli tyhjän päällä oloon. Seuraava vastaava ohjelma, nimeltään ENI, alkaa aikaisintaan 2016. Mutta se riippuu monesta asiasta eikä vähiten EU:n ja Venäjän suhteiden kehityksestä. Taukoa lienee edessä ainakin pari vuotta.
Sinä aikana kaikki ENPI-ohjelmien projektiosaajat ovat vaihtaneet maisemaa tai töitä, yhteistyösuhteet ovat katkenneet, ja kaikki täytyy kyhätä jälleen alusta. Sekin on projektimaailmaa käytännössä.
Projektit ja hankkeet saavat usein aikaan paljon tarpeellista, mutta määritelmällisesti ne eivät jatku. Jatkuvuus on asia, jonka varaan ei voi laskea, ja jokainen projekteihin liittyvä työpaikka on varmuudella määräaikainen. Se vaikuttaa myös sitoutumiseen.
Projektien on määrä olla täydentävää toimintaa, mutta niistä tulee herkästi vallitsevaa toimintaa – joka tarkoittaa hyvää mutta on usein hajanaista ja siiloutunutta.
Siirryin jokin vuosi sitten yksityisestä yrityksestä, sanomalehdestä, yliopistomaailmaan. Suurin ero kahden kulttuurin välillä kiteytyy kahteen sanaan: hanke ja projekti. Lehdessä niiden käyttöä koetettiin viimeiseen asti välttää, sillä ne nähtiin lähtökohtaisesti elämälle vieraina. Korkeakouluissa ja eri puolilla muita julkisesti rahoitettuja laitoksia ne ovat lähtökohtaisesti elämä itse.
Siihen on hyvä selitys. Yksityisellä puolella resurssit tulevat liikevaihdosta. Jos yritys pärjää, toimintaa voi kehittää ellei firma sitten elä kvartaalitaloudessa ja saneeraa itseään koko ajan tärviölle. Jos yritys ei pärjää, sitten supistetaan.
Budjettirahoituksen varassa elävissä paikoissa tiedetään, että yksikään julkisesti rahoitettu budjetti ei näinä maailman aikoina kasva. Silloin ainoa keino tehdä jotain uutta on hommata ulkoista rahaa eli tehdä hankkeita ja projekteja ja yrittää saada idea läpi jostain rahoituslähteestä.
Yrityksissä työntekijöiden osaamisen järkevä käyttö on kiinni pitkälti siitä, miten organisaatio on rakennettu. Hankkeistetussa projektimaailmassa hyväkään toimintakulttuuri ei auta, sillä projektien rajoja ei yksinkertaisesti voi ylittää. Niillä on rahoittajat, työaikaraportoinnit ja velvoitteet: jos saat rahasi tästä, tätä myös teet. Loistavia osaajia voi istua vierekkäin ja tulla keskenään mainiosti toimeen ilman, että siitä mitään synergiaa kenenkään iloksi syntyisi, koska sellainen on rakenteellisesti mahdotonta.
Aika usein tällaisiin projekteihin on kirjattu tavoitteiksi innovaatioiden synnyttäminen. Innovointi ja jatkuvuus eli juuri ne asiat, joita organisaatiot elääkseen ja kehittyäkseen tarvitsevat, kaipaavat syntyäkseen tilaa ja vapautta. Projekteista täsmälleen ne elementit on karsittu pois. Ja jos vielä ohjelmien väleihin tulee ammottavia aukkoja, edes pitkäjänteinen toiminnan suunnittelu ei ole mahdollista.
Suomessa on tunnetusti maailman kärkiluokkaa oleva perusopetus. Suomen korkeakoulut ovat yhtä tunnetusti muualla kuin maailman terävimmillä kärkisijoilla. Syitä on etsitty sieltä ja täältä. Toivottavasti on tutkittu myös kapasiteetin käyttöä.
Suuri on se määrä aivoja, jotka parhaillaankin toteuttavat projektisuunnitelmia, raportoivat ja miettivät, mistä löytäisivät seuraavan projektin. Ilman tätä heillä ei olisi töitä. Päättyneiden projektien hautausmaalta ei silti kovin paljon valoja loista tulevaisuuteen osoittamassa.