Raahen 16. Rantajatsit marssitti perjantai-illan pääkonsertissaan Fantissa kuultavaksi kaksi modernia musiikkia soittavaa trioa sekä yhden progressiivista rokkia soittavan kotimaisen legendan. Ja niin vain kävi tällä kertaa, että kotimainen rock pesi pöydältä jatsikokoonpanot.
Siinä missä La Compagnie De Musiqus À Ouir sekä Joe McPheen luotsaama trio sortuivat välillä tyhjän kelaamiseen ja vapaaseen improvisaatioon ilman selkeää sisältöä ja suuntaa, Wigwam rakensi kolmenkymmenenviiden vuoden kokemuksella musiikillisesti täysipainoisen esityksen, jossa oli suunta, muoto ja sisältö kohdallaan.
Niin free,
niin free...
Modernin jatsin soittaminen on vaativaa. Usein sen pariin hakeutuvat tyypit, jotka olisivat teknisiltä taidoiltaan valmiita soittamaan mitä musiikin tyylisuuntaa tahansa. Marginaaliin hakeudutaan kuitenkin pakosta. On pakko saada ilmaista itseään ohi totunnaisten rajojen. Joskus tuloksena on loistavia musiikillisia oivalluksia, toisinaan käsittämätöntä, sisäänpäin kääntynyttä itseilmaisua, joka ei saavuta kuulijoitaan.
Ranskalainen La Compagnie De Musiqus À Ouir: Christophe Monniot (saksofonit, puhaltimet ja sähköiset efektit), Denis Charolles (lyömäsoittimet, vetopasuuna) sekä Fred Gastard (bassosaksofoni ja puhaltimet) oli yleisöä kohti suuntautunut ja siinä mielessä hyvin ranskalainen kokoonpano, aina baskeria myöten.
Kontrastit ja humoristinen ironia olivat kokoonpanon kantava voima. Kun lavalla soittaa sopraanosaksofoni parinaan bassosaksofoni ja siinä välissä rytmiä antaa typistetty rumpusetti, on mielikuva norsusta ja hyttysestä valmis. Kuulostaa ehkä epätoivoiselta, mutta toimii yllättävänkin hyvin. Kyse on instrumenttien ja nyanssien hallinnasta.
Ranskalaisuuteen kuuluu, onneksi, ilkamoinnin perinne ja se kuului myös La Compagnie De Musiqus À Ouir soitossa. Sävelet risteilivät musettevalssista efektipitoiseen rock-poljentoon, jota kevennettiin lintujen lauluilla, surinoilla ja pörinöillä. Yleisöä hauskuutettiin myös suomeksi puhumisella, kun Hama hama hakki sai arvoisensa version trion käsittelyssä. Kommentti yleisöstä on kuvaava: "Sanaakaan en ymmärrä, mutta sujuvasti puhuvat suomea!"
Trio kirvoitti iloisia ilmeitä musiikillaan, joka parhaimmillaan oli oivaltavaa, pahimmillaan turhan kikkailevaa. Sisältö jäi muodon varjoon.
Joe McPhee, Matthew Shipp & Dominic Duva Trio olikin sitten jäykemmästä puusta veistetty pökkelö. Yleisölle suunnattiin tuskin kolmea lausetta illan aikana, mutta musiikkiin uppouduttiinkin sitten sitäkin enemmän.
Joe McPhee (saksofonit ja taskutrumpetti), Matthew Shipp (piano) sekä Dominic Duval (kontrabasso) ovat todella taitavia soittajia. He haastoivat kuulijat pitkissä sessioissaan kuuntelemaan tarkasti. Välillä kuuluikin selkeästi My Funny Valentine tai Summertime, mutta sitten alkoikin eksytysleikki, kun teemaa lähdettiin kehittelemäään vapaampaan suuntaan. Tällöin varsinkin Joe McPhee-Mathew Shipp -akseli toimi hyvin ja toisiaan herkästi lukien.
Soitossa oli aika ajoin hyviä vuorovaikutuksellisia aineksia, mutta liian usein ne vesittyivät liian pitkiksi ja merkityksettömiksi äänikollaaseiksi, jolloin intensiteetti herpaantui.
Trio onnistui suurissa linjoissa, mutta ei osannut tiivistää sanomaansa tarpeeksi.
Kuinka talo rakennetaan?
Wigwam onnistui siinä, mitä muut yrittivät. He saivat yleisön mukaansa, innostuivat soittamaan tosissaan ja olivat uskottavia.
Kolmekymmentäviisi vuotta suomalaisessa musiikissa vaikuttanut Wigwam ei ole paluunsa myötä sortunut vain nostalgialla rahastukseen. Toki keikoilla tukeudutaan hyviksi havaittuihin hitteihin vuosien varrelta ja sovituksetkin ovat uskollisia alkuperäisille versioille, mutta siitä huolimatta soitto on tuoretta ja uuttakin luovaa.
Ikä kuuluu jo laulaja, kosketinsoittaja Jim Pembroken äänessä, mutta silti siinä on jäljellä puhuttelevaa lämpöä. Kitaristi Pekka "Rekku" Rechardt on taitava kitaristi ilman sankarin elkeitä. Basisti Måns Groundtröm on se hiljainen mies, jolla on aina äänet kohdallaan. Kosketinsoittaja Esa Kotilainen on äänivelho. Joukkueen nuorin jäsen rumpali Jari Kettunen on se suoraviivaisin rokkimies tässä progeporukassa.
Wigwam tarkoittaa intiaanien asumusta. Se puretaan ja kootaan aina uudelleen. Jotta työ sujuisi hyvin, on jokaisella oltava asunnon pystytyksessä oma roolinsa. Yhtyeen tenho perustuu sen kykyyn luoda ajatonta, selkeästi tunnistettavaa musiikkia, jossa ovat osatekijät kohdallaan. Melodia, harmonia rytmi ja oma, selkeästi tunnistettava äänimaisema, tekevät Wigwamista kestävän kokoonpanon. Kun vielä kaikki muusikot ovat taitavia soittajia ja heillä on halua puhaltaa yhteen hiileen, on tuloksena toimiva tiimi.
Tällä kertaa varsinkin kosketinsoittaja Esa Kotilainen oli hyvässä vireessä ja hän loihe koskettimistaan maailmoja syleileviä efektejä pariinkin otteeseen. Hyvänä vastapainona hänelle oli eleetön, mutta täyttä asiaa soittava kitaristi Rekku Rechardt. He saivat yhtyeen hyvään vireeseen ja tunnelma oli sopivan pakoton pimenevässä kesäyössä.
Jälkilöylyt
Festivaali-illan päätteeksi jatkui illanvietto vielä Kauppaklubilla, jossa soitti nuori torniolainen kokoonpano Strange Fruit.
Kokoonpano oli päätynyt linjaukseen, jonka mukaan soitettiin kaikille vähän kaikkea. Rock, blues, funk, proge ja loputkin musiikkilajit löytyivät setistä. Lopputulos oli sekava, vain riverdance puuttui.
Nuoren kokoonpano into ja vilpittömyys sekä paikoin osaava soittaminen korvasi kuitenkin tämän puutteen kohtuullisesti. Tarkoitus oli viihdyttää yleisöä ja sen tämä kokoonpano teki sydämen kyllyydestä. Kunhan karismaa kertyy ja karsintaa tapahtuu, voi kokoonpanosta kuoriutua esiin ihan oikeasti Strange Fruit.