Rikostutkimuksessa käytetyn profiloinnin juuret ovat Yhdysvalloissa, jossa FBI alkoi käyttää järjestelmällistä väkivaltarikoksen tekijöiden luonnehdintaa 1970-luvun alussa.
FBI:n käyttämä menetelmä perustuu rikospaikkatutkimuksen jälkeen tehtävään luokitteluun, jossa arvioidaan teon suunnitelmallisuutta tai impulsiivisuutta, jälkien peittelyä ja muita seikkoja, joiden avulla luodaan malli tekijän käyttäytymisestä rikospaikalla.
Näiden tietojen perusteella syntyy profiili, joka sisältää arvioita tekijän persoonallisuudesta, koulutuksesta, perheoloista ja esimerkiksi sotilastaustasta.
Yhdysvalloissa kehitetty malli on käytössä myös joissakin Euroopan maissa, kuten Britanniassa ja Hollannissa.
Yhdysvalloissa profilointia on kritisoitu mutu-menetelmän käytöstä, josta voi olla jopa haittaa poliisin työlle. Esimerkiksi Atlantan olympialaisten pommi-iskussa profilointi johti viattoman miehen jäljille, mikä lopetti vähäksi aikaa todellisen tekijän etsinnät. Washingtonin sala-ampujana taas etsittiin valkoihoista miestä, kun tekijät todellisuudessa olivatkin mustaihoisia.
Kriitikkojen mielestä ovela selvännäkijä pystyy antamaan yhtä osuvia ennustuksia, koska profilointi ylipäätänsä on hataralla pohjalla.
"Suomessa on poikkeuksellisen vahva tieteellinen ja tutkimuksellinen ote tähän asiaan", sanoo psykologian tohtori Helinä Häkkänen. Siksi myös tehtyjen analyysien johtopäätökset ovat perusteltuja. "Musta tuntuu-lausumaa ei meillä käytetä", vakuuttaa Häkkänen.