Bob Dylan esiintyy sunnuntaina Helsingissä. Ovatko fanit valmiita kuulemaan kapinallista perinnemusiikkia taantumuksellisella sanomalla?
Ennen häntä pidettiin vasemmistoradikaalina. Nyt hänet ovat omineet evankeliset kristityt ja republikaanit. Joskus hänet julistettiin epäkaupalliseksi.
Nyt hän on mitä hyvänsä krääsää myyvä brändituote, joka on esiintynyt Victoria´s Secretin ja Cadillacin mainoksissa.
Hän on profeetta ja runoilija, miljonäärirokkari ja henkinen kulkuri, melkein messias ja sataprosenttinen tuote. Ei Bob Dylanista vieläkään tahdo saada selvää.
Bob Dylan sai huhtikuussa Pulitzer-palkinnon, koska hänellä on ollut "perustavanlaatuinen vaikutus populaarimusiikkiin ja amerikkalaiseen kulttuuriin".
Samaan aikaan virallisen Bob Dylan -verkkokaupan uusia myyntiartikkeleita ovat uusiseelantilaisen lampaan nahasta tehty takki, manikyyrisetti, langaton hiiri ja rannekello -- kaikki Dylan-merkkisiä tietenkin.
Bob Dylan on umpituotteistettu viimeinen kapinallinen. Hänen henkilökulttinsa on kasvanut uskomattomiin mittoihin 2000-luvulla. Tähän pystyy vain rockin kaavoja kavahtava ja sen ideologialle pyllistävä vanhan ajan kauppamies, joka saarnaa henkisiä asioita maallisille massoille ja vaalii oman persoonansa mystistä kulissia.
Ei ihme että elokuvaohjaaja Todd Haynes tarvitsi kuusi näyttelijää esittämään yhtä Dylania elokuvassa I´m Not There.
Dylan on ollut arvoitus siitä saakka, kun hän 25. heinäkuuta 1965 osoitti aitoa kansanmusiikkia palvomaan saapuneille Newportin Folk Festivalin kävijöille, miltä perinnemusiikki kuulostaa sähköisen äänekkäässä muodossa.
Dylanin mielestä kansanmusiikilla on yhteys yliluonnolliseen. Evankeliseksi kristityksi tunnustautuva uskonnontutkija ja filosofi Stephen H. Webb arvelee hätkähdyttävässä kirjassaan, että rock se vasta uskonnollista onkin. Etenkin se rock, jota Dylan ryhtyi tekemään vuonna 1978 käännyttyään juutalaisuudesta kristinuskoon.
Webb paljastaa, mikseivät 60-luvun radikaalit saaneet muotoiltua Dylanista keulakuvaa. Samasta syystä Dylan oli hankala ikoni myös rock-kulttuurille. Dylan nimittäin oli ja on vanhan kansan laulaja ja kauppamies pitkätukkien joukossa. Hän oli vanha ukko jo nuorena. Dylan muutti kansanmusiikin sähköiseksi rituaaliksi ja rockin keskiaikaisten mysteerien kaltaiseksi ilmoitukseksi.
Sen paremmin radikaalit toisinajattelijat kuin rokkikansan edustajatkaan eivät tajunneet, että Bob Dylan on uskonnollinen konservatiivi eikä poliittinen kapinallinen. Hänen rikkomuksensa olivat musiikillisia ja kielellisiä, eivät yhteiskunnallisia.
Bob Dylan on 1960-luvun puolivälistä aina viimeiseen pitkäsoittoonsa (Modern Times, 2006) saakka turhauttanut ymmärtäjiään, joiden on vaikea käsitellä vanhakantaisilla aineksilla pelaavaa musiikillista teologia. Näin rohkeasti tutkija Dylanin paketoi -- ja tunnustaa heti, että Dylan on hieman liian moniulotteinen tähänkin sarjaan. Mutta Webb on osin oikeassa.
Kollega Leonard Cohen ei turhaan nimittänyt Dylania rockin Picassoksi. Laulajan ja lauluntekijä tottelee aivan omia lakejaan. Oikeanlainen kuva hänestä voisi olla kubistinen teos, jossa yhtä hahmoa katsotaan monesta kulmasta.
Siis vähän niin kuin elokuvassa I´m Not There. Tuskin edes sunnuntain konsertissa nähdään herrasta yhtä monta puolta kerralla.