Perjantaina varmistui, että eduskunta hyväksyy Euroopan unionin perustuslaillisen sopimuksen ratifioinnin, vaikka Ranska ja Hollanti hylkäsivät sen viime vuonna kansanäänestyksissään eikä kukaan ei tiedä, miten umpikujasta päästään ulos. Pääministeri Matti Vanhanen ilmoitti heti eduskunnan äänestyksen jälkeen aloittavansa neuvottelut ratifioinnista hallituksessa ja presidentin kanssa. Hän pyrkii siihen, että ratifiointiesitys voitaisiin tuoda eduskuntaan nopeasti, ehkä jo kesäkuun alussa.
Vanhasen vauhdissa ei ole mitään ihmeellistä. Eduskunnan selvä enemmistö hyväksyy perustuslaillisen sopimuksen, ja jo 16. maata on sen vahvistanut. Ainoa hämmentävä seikka on presidentin epäröinti, joka paljastui yllättäen viime tiistaina. Vaikka Halonenkin ilmoitti hyväksyvänsä ratifioinnin, hän esitti painavia näkökohtia sitä vastaan. Hän epäili, kannattaako sopimus vahvistaa ennen eduskuntavaaleja tai onko ratifiointi ylipäätänsä järkevää, koska sopimus voi muuttua.
Halonen ilmaisi kantansa maltillisin sanakääntein, mutta silti tosiasiaksi jäi, että kyseessä on toistaiseksi merkittävin julkinen erimielisyys presidentin sekä pääministerin välillä uuden perustuslain aikana. Presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa, mutta nyt näiden kahden valtioelimen - ja eduskunnan - välille aukesi railo ulkopolitiikan ydinkysymyksessä.
Pääministeri ennakoi kolumnissaan Turun Sanomissa perjantaina, että perustuslaillinen sopimus saa taakseen laajasti edustajia hallitus-oppositiorajan yli. Hän lisäsi: "Se kuvaisi samalla hyvin sitä, miten tämänkaltaisissa suurissa kysymyksissä poliittinen järjestelmä onnistuu toimimaan kansallista yhtenäisyyttä tavoitellen."
Vanhasen toive toteutui, mutta presidentti jäi epäröinteineen väärälle puolelle rintamalinjaa. Halosen varoituksen sanoilla ei ollut kuitenkaan ainakaan eduskuntaan vaikutusta. Eduskuntaryhmät ja kansanedustajat muodostivat kantansa itsenäisesti, sosiaalidemokraatteja myöten. Voi kai sanoa, että jo aikoihin on eletty, kun ulkopolitiikan johtajaksi määritellyn presidentin huoli ei välittynyt juuri mitenkään eduskuntaan, hallituksesta puhumattakaan.
Tämä kertoo osaltaan presidentti-instituution arkipäiväistymisestä - eikä se johdu vain Halosen tyylistä ja tavasta hoitaa virkaa. Muut valtioelimet ovat terästäytyneet ja ryhtyneet käyttämään sitä valtaa, joka niille kuuluu. Halosen painoarvo laskee samalla, ja se jouduttaa puolestaan tarvetta arvioida uudelleen presidentin perustuslaillista asemaa viimeistään silloin, kun kolmen puoluejohtajan tekemä sopimus presidentin valtaoikeuksien rauhoittamisesta raukeaa Halosen toisen kauden lopussa.
Jonkinlainen lieventävä asianhaara on se, ettei Halosen ja kahden muun valtioelimen näkemysero koske perustuslaillisen sopimuksen hyväksyntää, vaan ratifioinnin aikataulua ja mahdollisia sisäpoliittisia heijastusvaikutuksia. Halonenhan pelkää, että unionin vastustajat saavat ratifioinnista vain lisää vettä myllyynsä.
Halosen kantaa on silti vaikea ohittaa pelkällä olankohautuksella. Hän tiesi pääministerin pitävän ratifiointia suurena linjakysymyksenä, ja hänellä täytyi myös olla tiedossaan eduskunnan suopeus asialle. Ellei ollut, hänen urkintansa epäonnistui yhtä pahasti kuin poliisin tiedustelu VR:n makasiinien paloissa Helsingissä.
Kun Halonen aloitti toisen kautensa maaliskuussa vaaleissa pahasti siipeensä saaneena, hän lupasi kiinnittää enemmän huomiota ihmisten arkihuoliin. Jos hänen Eurooppa-päivän puheensa heijasteli tätä ajattelutapaa, kuten näyttää, sen teho oli vaatimaton. Presidentti kun jäi epäröinteineen yksin kahden muun valtioelimen rinnalla. Hän sai näkyvää tukea vain europarlamentista Anneli Jäätteenmäeltä ja Ville Itälältä.
Halosen puhe oli hiottu ja viimeistelty, ja siinä esitetty arvio Suomen ratifioinnin vähäisestä merkityksestä perustuslaillisen sopimuksen kohtaloon on realistisempi kuin Vanhasen näkemys vahvistuksen myönteisestä heijastusvaikutuksesta unionin ilmapiiriin. Mutta ongelma on siinä, että Halosen varovainen tyyli ja pehmeät sanavalinnat eivät toimi. Hän ei ole Kekkonen eikä edes Koivisto.
Hänen pitäisi jyrähtää, mutta siinäkin on riskinsä. Presidentin valtaoikeudet kun ovat nykyisin vähäiset, ja hän jää aina alakynteen yhteiskokouksissaan hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kanssa, jos vain ministerit pysyvät lujina omassa kannassaan. Äänen korotuskaan ei silloin auta.
Ja jos kukaan ei lotkauta korvaansakaan hallituksessa, presidentti inflatoi helposti mielipidevaltansakin.