Kuka muistaa vielä, miten Tarja Halosen kausi Suomen ensimmäisenä naispresidenttinä alkoi 1.3.2000? Hän aristeli silmin nähden uutta asemaansa ja haki rooliaan valtionpäänä. Se ei ollut mikään ihme, sillä perustuslakikin oli uusi ja maassa oli voimakastahtoinen isäntä, pääministeri Paavo Lipponen. Hänen rinnallaan ei ollut helppoa löytää presidentille vaikutusvaltaa ainakaan yli sen, miten uusi perustuslaki presidentin roolin määritteli.
Halosen kausi alkoi mitäänsanomattomasti ja aristellen, sillä presidentiltä oli riisuttu uudessa perustuslaissa pois lähes kaikki merkittävät sisäpoliittiset valtaoikeudet. Osat olivat vaihtuneet. Pääministerille siirtyi presidentille kuulunut asema maan tärkeimpänä poliittisena johtajana.
Halosesta aisti, että hän tunsi alussa olonsa hieman epämukavaksi . Oli vaikea tottua siihen, että kaikki kuuntelivat korvat höröllä pienimpiäkin risauksia presidentinlinnan suunnalta. Alkukuukausien kovia kokemuksia oli se, kun Halosen pukeutuminen ja laukku paukahtivat kansalliseksi huolenaiheeksi Ruotsin-vierailun jälkeen. Juuri muuta puhuttavaa ei ollut, kun Halonen haki rooliaan kuin matkamies yösijaa vanhoissa elokuvissa: kolkuttelemalla ovelta ovelle. Hän eteni kokeilemalla ja katsomalla, mikä sopii presidentille.
Halonen antoi ensimmäisen näytön tahdostaan Suomen Pankin johtokunnan nimitysten yhteydessä. Siitä saatiin uutta vettä myllyyn, ja vallankäyttö nousi pukeutumisen edelle puheenaiheena.
Viime maanantaina linnan juhlia emännöinyt Halonen oli kuin eri ihminen noihin aikoihin verrattuna. Hän oli pukeutunut tyylikkäästi ja laittautunut edustavaksi - asiantuntijoiden avulla, kuten suurten maiden johtajat tekevät. Halosen olemus säteili varmuutta, ja hän viihtyi juhlien keskipisteenä. Oikein tai väärin, hänen elekieltään tarkkaillessa saattoi päätyä vain yhteen arvioon: toinen kausi Mäntyniemessä ei ole hassumpi ajatus.
Sanatonta viestintää olennaisempaa on kuitenkin se, mitä presidentti lausui itsenäisyyspäivän yhteydessä antamissaan haastatteluissa. Värittömänä ja varovaisena pidetystä presidentistä löytyi yllättäen vahva linjanvetäjä lausunnoissa, joita hän antoi rauhanturvalain muutoksesta ja suomalaisten taistelujoukkojen lähettämisestä ulkomaille.
Viittaus sinkkiarkkuihin oli Halosen suusta kovaa tekstiä ei vain siksi, että puhujana oli huippusuosittu presidentti, jota kansa kuuntelee ja joka asettelee yleensä sanansa varoen. Lausunnoissa hätkähdytti ehkä enemmän niihin sisältynyt julkinen törmäyskurssi pääministeri Matti Vanhasen kanssa. Hallituksen johdolla ja presidentillä on molempien tyynnyttelevistä ja erimielisyyksiä vähättelevistä arvioista huolimatta eri käsitykset siitä, mikä on hyväksi Suomelle tässä asiassa ja mikä ei.
Halonen haluaa EU:n käyttöön alistettaville suomalaisille nopean toiminnan joukoille Yhdistyneiden Kansakuntien valtuutuksen. Vanhaselle riittäisi EU:n mandaatti. Ero on merkittävä, ja ristiriita joudutaan ratkaisemaan aikanaan hallituksen ja presidentin välisissä keskusteluissa, ellei sitten asiaa pohtimaan asetettu työryhmä löydä kivuttomasti kompromissia ennen kuin niin pitkälle pitää mennä.
Yleisradion haastattelussa Halonen korosti puolestaan sitä, että nykyisen rauhanturvalain mukaan päätöksen suomalaisten lähettämisestä kriisinhallintatehtäviin tekee presidentti. Halonen totesi myös, että jokainen lähettämispäätös pitäisi tehdä erikseen tapaus tapaukselta.
Halonen on rohkaistunut ottamaan kantaa ja vetämään linjaa aiempaa voimaperäisemmin. Yksi selitys tälle voi olla siinä, että pääministerinä on Vanhanen, joka haastaa hänet kaiken todennäköisyyden mukaan presidentinvaaleissa. Kyseessä voisi siis olla jonkinlainen varjonyrkkeily tulevia koitoksia ajatellen.
Toinen, uskottavampi selitys kuuluu, että sovitteleva Vanhanen on Halosen kannalta helpompi perustuslain määräämä yhteistoimintakumppani kuin voimakastahtoinen Lipponen oli pääministerinä. Tämäkään selitys ei pidä täysin, koska hallituksen ydinryhmä osoitti äskeisessä maamiinaratkaisussa kaapin paikan Haloselle. Niin voi käydä myös rauhanturvaamislain muutoksen yhteydessä, jossa Halonen potkii tutkainta vastaan.
Iso ratas on jo pyörähtänyt EU-tasolla, eikä presidentin voima riitä sitä pysäyttämään. Hallituksen lisäksi myös eduskunnan puolustusvaliokunta on kurvaamassa presidentin ohi. Ulkoasiainvaliokunta ajoi jo hallituksenkin edelle liittoutumisväittelyssä. Maailma muuttuu, mutta Halonen on jähmettynyt kylmän sodan aikaisiin juoksuhautoihin. Se on käsittämätöntä ulkopolitiikan johtajalta.
Presidentistä on siis löytynyt ensimmäisen kauden lopulla linjanvetäjä ja vieläpä hyvin uhkarohkeassa paikassa. Hallitus ja eduskunta voivat nimittäin viedä rauhanturvalain uudistuksessa presidentiltä päätösvallan kokonaan tässä asiassa, kun kyseessä on vain tavallinen laki. Tai hallitus voi päättää taistelujoukkojen lähettämisestä Halosen vastustuksesta huolimatta, vaikka presidentin valtaoikeuksia ei kavennettaisikaan lain uudistuksen yhteydessä.
Perustuslaki tarjoaa nimittäin hallitukselle lailliset keinot ohittaa presidentin tahto silloin, kun se niin haluaa. Se on Suomen politiikan järjestys nykyisin.