Presidentinvaalin ensimmäiseen kierrokseen on jo alle yhdeksän kuukautta, mutta tasavallassa vallitsee radiohiljaisuus. Kaikki odottavat, milloin ja miten nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö pukahtaa aikeistaan.
Odottavan aika on tunnetusti pitkä. Tässä tapauksessa se lienee ainakin noin kuukauden päivät. Niinistö on kertonut ilmoittavansa päätöksestään suurin piirtein samaan aikaan vuodesta kuin hänen edeltäjänsä Tarja Halonen vuonna 2005.
Kertoessaan asiasta Kuopiossa maaliskuussa Niinistö oli, yllätys yllätys, arvoituksellinen.
– Täytyy ottaa huomioon, että maailmassa tapahtuu paljon sellaistakin, mikä Suomea koskee ja mihin Suomi pyrkii vaikuttamaan. Se asetelma, että siellä olisi lame duck (rampa ankka) tai vaalitaistelua käyvä presidentti ei ole paras mahdollinen, Niinistö sanoi Savon Sanomien mukaan.
Jos presidenttiä rohkenee tulkita, voisi päätellä, ettei hän olisi päättänyt vielä itsekään ja että molemmat vaihtoehdot olisivat huonoja. Hän sanoi pitävänsä "muutaman palaverin" ennen päätöksentekoaan.
Kesän korva on sopiva ajankohta. Kovin aikainen päätös, kyllä tai ei, ei olisi varsinkaan nykyisessä maailmantilanteessa ollut viisasta ja sen lykkääminen syksyksi olisi tahallista vitkuttelua, josta kilpailevat ehdokkaat voisivat aiheesta tehdä numeroa.
Ennakkoarvailuissa on pidetty selvänä, että Niinistö haluaa jatkokauden. Se onkin todennäköisempää kuin tyytyminen yhteen kauteen.
Kun kysymyksessä on Sauli Niinistö, mitään ei tietysti voi sulkea pois. Olin syyskuussa 1999 paikalla eduskunnan auditoriossa, kun Niinistö, tuolloin "puolivallaton leskimies", ilmoitti kokoomusväen pettymykseksi, ettei hän lähdekään puolueen presidenttiehdokkaaksi.
Auditorioon laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Niinistöä syyteltiin kokoomuksessa ja sen ulkopuolella petturiksi. Kieltäytyminen nyt olisi vieläkin rajumpi veto.
Niinistön suosiolukemat huitelevat yläilmoissa, mutta niin ne ovat tavanneet tehdä vaalikampanjaan asti, olipa presidentinlinnassa kuka tahansa. Kun kampanjatohina alkaa kunnolla, lukemat alkavat laskea, koska muut ehdokkaat alkavat imuroida taakseen oman puolueensa tukijoita.
Niinistö olisi ehdokkaana ylivoimainen ennakkosuosikki. Kiinnostavin kysymys olisi se, valittaisiinko hänet ensimmäisellä vai vasta toisella kierroksella.
Mauno Koivisto jäi niukin naukin alle suoran valinnan vuoden 1988 vaalissa, kun hänet valittiin toiselle kaudelle. Tarja Halonen sai vuonna 2006 reilut 46 prosenttia äänistä avauskierroksella, ja marginaali Niinistöön oli kakkoskierroksella niukahko. Jos Niinistö valittaisiin suoraan, hän tekisi "kekkoset": Urho Kekkonen valittiin valitsijamiesvaalin ensimmäisellä kierroksella vuosina 1962, 1968 ja 1978.
Jos kisa menee toiselle kierrokselle (Niinistön ollessa ehdolla), on kihelmöivä kysymys, kuka saisi sinänsä kunniakkaan "häviäjän" paikan. Viimeksi Niinistön vastaehdokkaaksi nousi yllättäen vihreiden Pekka Haavisto.
Kerran kakkoseksi jääneiden menneiden menestys toisella kerralla on ollut vaihtelevaa. Niinistö hävisi Haloselle vuonna 2006, mutta nousi voittajaksi kuusi vuotta myöhemmin.
RKP:n Elisabeth Rehn yllätti ja nousi Martti Ahtisaaren haastajaksi toiselle kierrokselle 1994, mutta gloria hävisi kuudessa vuodessa: Rehn jäi vuonna 2000 neloseksi pienellä ääniosuudella. Haavistoa voisi siivittää toiselle kierrokselle vihreiden kunnallisvaaleissa toteutunut nousukierre.
Keskustan Matti Vanhaselle tuleva vaali on tilaisuus paikata vuoden 2006 presidentinvaalin pahaa pettymystä. Pääministerinä hänen oli hankala haastaa ehdolla ollutta presidentti Halosta.
Perussuomalaisille ja demareille presidentinvaali on uskottavuuskysymys. Viimeksi Timo Soini menestyi huonosti ja Paavo Lipponen vielä huonommin. Ehdokkuutta harkitseva puolustusministeri Jussi Niinistö lähtisi kampanjaan kuntavaalien rökäletappion ja samaten harkitseva Eero Heinäluoma niiden huonon tuloksen jälkeen.
Presidentinvaali on kuitenkin arvaamaton henkilövaali, jossa asetelmat muuttuvat äkkiä.
Kohta se joka tapauksessa alkaa: kihelmöivä presidenttipeli.