Kansanedustajat valitsivat 25. heinäkuuta 1919 Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin Heimolan salissa Helsingin Kluuvissa. Pitkään muotoiltu ja paljon kiistelty hallitusmuoto, jossa presidentin toimesta säädettiin, oli astunut voimaan vain viikkoa aiemmin.
Presidentti-instituutiota sellaisena kuin me sen tunnemme ei ollut olemassa. Perustuslaki määritteli instituution lailliset rajat, mutta ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg seuraajineen on luonut lihan instituution luiden ympärille.
Sotien välisinä vuosikymmeninä presidentistä muodostui erityisesti sisäpolitiikan voimahahmo, ja vasta kylmän sodan vuosikymmeninä presidentistä sukeutui myös ulkosuhteiden takuumies. 1980-luvulta lähtien presidentin valtaoikeuksia on kavennettu ja instituutiosta on riisuttu ne sisäpoliittisen vallankäytön välineet, jotka siihen sisällissodan ja valtiomuototaistelun jälkimainingeissa sisällytettiin.
Vaikka presidentin valtaoikeudet ovat kaventuneet ja työnkuva on muuttunut, on ensimmäisen presidentinvaalin yhteydessä käydystä keskustelusta ja kiistoista löydettävissä samoja huolenaiheita ja painopisteitä kuin nykypäivän vaalitaistoista ja ehdokaskeskusteluista.
Kursailu liittyy edelleen kansakunnan kärkipaikkojen tavoitteluun. Avointa pyrkimystä presidentin tehtävään pidetään herkästi rahvaanomaisena. Pyydettynä ja isänmaan edun tähden taistoon on jalompi lähteä.
Jo Ståhlberg kursaili ja empi ehdokkuuttaan. Pyysi, ettei valittaisi ja kuitenkin koki velvollisuudekseen alistua eduskunnan päätökseen, jos valinta kohdistuisi häneen. ”Niin kuin pahalta näyttää, en voi pintehestä päästä kaikkine mitä siitä seuraa”, totesi Ståhlberg lapsilleen valintansa aattona.
Myös keskustelu sisä- ja ulkopolitiikan suhteesta ja presidenttiehdokkaiden kyvyistä näillä osa-alueilla on yhtä vanha kuin instituutio itse. Viime presidentinvaaleissa keskusteltiin paljon aiheista, jotka eivät ole presidentin toimivallan alueella, mutta tätä perusteltiin presidentin arvojohtajuudella, jota kansa janoaa.
Ensimmäisen presidentinvaalin yhteydessä vastakkain olivat juristi, hallinto-oikeuden presidentti, sisäpolitiikan taitaja K. J. Ståhlberg ja kosmopoliitti, kielitaitoinen ulkopoliitikko C. G. E. Mannerheim. Presidentti-instituutio olisi voinut muodostua sotien välisinä vuosikymmeninä hyvin erilaiseksi, jos valinta olisi kohdistunut Mannerheimiin.
Ulkomaanmatkoista kieltäytynyttä Ståhlbergiä seurannut Lauri Kristian Relander ei kenties olisi saanut lisänimeä Reissu-Lassi muutamien ulkomaan vierailuidensa vuoksi, jos ensimmäisenä presidenttinä olisi ollut Euroopan hovit ja parlamentit tuntenut Mannerheim.
Myös Suomen sisäpoliittinen ilmapiiri ja linja olisi myös voinut olla vielä puhtaamman valkea ståhlbergiläisen tasavallan vaaleanpunaisen sävyn sijaan.
Kysymys presidentin (puoluepoliittisesta) puolueettomuudesta on myös pysyvä keskustelun aihe. Viime vaaleissa istuva presidentti korosti puolueettomuuttaan asettumalla ehdolle kansanliikkeen, ei puolueen ehdokkaana.
Sata vuotta sitten Ståhlbergin hahmo oli puolueettomuuden kannalta kiistanalainen. Hän oli tasavallan kannattajien johtohahmoja ja sisällissodan jälkeisen eheytymispolitiikan vahva kannattaja. Monarkistien tai sodan voittaneen osapuolen silmissä nämä eivät olleet ansioita.
Vain päiviä ennen presidentinvaalia kokoomuslainen monarkisti E. N. Setälä vetosi Ståhlbergiin, jotta tämä luopuisi ehdokkuudestaan. Setälä kaipasi kansan itsenäisyyden ja vapauden kokoavaa symbolia valtionpäämiehen paikalle eikä selvästi katsonut Ståhlbergin täyttävän näitä kriteereitä.
Osalle valkoisen Suomen kiivaimmista kannattajista Ståhlbergin valinta näyttäytyi lähestulkoon maailmanloppuna. Armeijan yleisesikuntapäällikkö Hannes Ignatius epäili suojeluskuntien ja valkoisen armeijan tukialueen Pohjanmaan reagoivan kiivaasti, mikäli Ståhlberg valittaisiin.
”Huomenna on Pohjanmaa tulessa”, julisti Ignatius.
Pohjanmaan kapinaa enää tarvitse pelätä, mutta presidenttiehdokkaiden sopivuudesta ja kyvykkyydestä erityisesti ulkopolitiikan osaajina keskustellaan edelleen paljon. Kunkin ehdokkaan kohdalla pohditaan sitä, millaisen roolin Suomi ottaa tai saa kansainvälisessä kanssakäymisessä, jos hänet valitaan.
Presidentin toimia punnitaan myös edelleen hänen edustamaansa poliittista linjaa ja puoluetaustaa vasten. Onko jokin toimi näpäytys omalle entiselle puolueelle, vai vetääkö presidentti kotiinpäin jossain nimityskysymyksessä?
Jokainen presidentti on muokannut tehtävästä oman näköisensä ja jättänyt sen seuraajalleen hieman erilaisena kuin millainen se oli vastaanotettaessa. Instituutio on kuitenkin säilynyt vahvana ja on edelleen suomalaisten suosion ja luottamuksen kohde.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.