Puhemies Riitta Uosukaisen äänisaalis vuoden 2000 presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella jäi kehnoksi. Hän asettui ehdolle yhtenä suursuosikkina ja pelasti ehdokaspulaan ajautuneen puolueensa. Hän sai kuitenkin yli kolmesta miljoonasta äänestä vain vajaat 400 000. Uosukaisen ääniosuus oli vaivaiset 12,8 prosenttia. Tulos kertoo karua kieltä: kokoomuslaisetkaan eivät ottaneet häntä omakseen. Kokoomus keräsi vuoden 1999 eduskuntavaaleissa 564 000 ääntä ja 21 prosentin ääniosuuden.
Jotta ehdokas menestyisi presidentinvaaleissa, hänen on saatava jo ensimmäisellä kierroksella ääniä yli puoluerajojen. Uosukainen ei pärjännyt edes omassa vaalipirissään.
Uosukainen nieli kyyneleensä kaksi ja puoli vuotta sitten tyylikkäästi. Tulos oli hänelle valtava pettymys, mutta hän piti pokkansa ja mölyt mahassaan. Nyt hän on paljastanut yllättäen todelliset tunteensa Aino Suholan kirjassa "Riitta Uosukainen - punainen vaate". Kirjassa korostuu näkemys, että puolue petti Uosukaisen. Kirjassa annetaan erityistä huutia Lauri Kairan vetämälle kokoomuksen kampanjatoimistolle ja puolueen silloiselle puheenjohtajalle Sauli Niinistölle.
Uosukaisen reaktio on paljastava ja paljon puhuva. Hänen on ollut vaikea niellä tappiotaan eli sitä, ettei kansa mieltynytkään häneen. Suora kansanvaali on hyvin demokraattinen tapa seuloa valtionpää, mutta se on samalla myös julma vaalitapa. Suomalaiset osaavat nimittäin taktikoida jo vaalien ensimmäisellä kierroksella. Ellei henkilö miellytä, jatkoon ei ole asiaa.
Toinen kierros on vielä ensimmäistä raaempi: presidentiksi valittava tarvitsee yli 1,6 miljoonaa ääntä. Se on yli kaksi kertaa enemmän kuin yhden puolueen tähänastinen ääniennätys Suomessa. SDP keräsi 1983 eduskuntavaaleissa lähes 800 000 ääntä koko laajalla ehdokaskaartillaan.
Presidentinvaalien voittajassa pitää olla sitä jotakin: persoonaa, karismaa, luotettavuutta, vetovoimaa ja kykyä miellyttää yli puoluerajojen. Uosukaisen kannatus pongahti 30 prosenttiin lokakuussa 1999. Vaalitaistelu riisui kuitenkin hänet aseettomaksi ja alastomaksi. Hänen heikkoutensa paljastuivat, kun television vaaliväittelyt alkoivat.
Suholan kirja paljasti puolestaan, että hän etsii malkaa muiden silmäkulmasta vielä kaksi ja puoli vuotta vaalien jälkeenkin.
Politiikan suurten nimien suhde valtaan on aina yhtä hämmentävä kokemus. Niiden, jotka eivät ole päässeet itse maistamaan vallan makeutta tai jotka eivät sille korvaansa lotkauta, on vaikea ymmärtää Uosukaisen tai muiden poliitikkojen voimakkaita reaktioita.
Aivan yhtä hämmentävältä tuntuu vaalit hävinneiden poliitikkojen valtava pettymys, kun heille paljastuu, että he olivat arvioineet väärin omat mahdollisuutensa. Uosukaisen tunnot Suholan kirjassa ovat jälleen yksi todistus siitä, kuinka suhde valtaan voi vinouttaa poliitikon persoonan. Uosukainen on rehti ja suora ihminen, joka ei yleensä turhia murehti. Nyt demokraattisten vaalien tulos tuntuu jääneen hänelle taakaksi.
Presidentinvaaleissa ei voi olla kuin yksi voittaja. Silti vuoden 2000 vaalit vaikuttivat voimakkaasti myös keskustan Esko Ahoon, joka keräsi huikeat 1,54 miljoonaa ääntä ja jäi vain sadantuhannen äänen päähän kultamitalista. Aho häikäistyi ympäristönsä hehkutuksessa uskomaan voittoonsa. Pettymys oli sitten valtava ja se näkyi.
Ahon kyky arvioida ja analysoida realistisesti itseään, omia rajojaan ja ympäristöään oli kuin varjo entisestä tappion jälkeen. Hän teki suuria elämän ratkaisuja ja erikoiselta tuntuneita poliittisia valintoja puhtaasti omista lähtökohdistaan. Harvardin piti olla hänelle uusi alku politiikassa, mutta se johti todellisuudessa hänen poliittisen uransa päättymiseen. Suomeen palattuaan hän joutui nopeasti toteamaan, ettei hänessä ollut enää imua. Hän ei saanut edes omiaan enää syttymään.
Mauri Pekkarinen suostuttelikin Ahon ilmoittamaan, että hän jättää puheenjohtajuuden.
Ahon vahvuus pääministerinä oli, että hän pystyi analysoimaan kuumia tilanteita viileästi. Hän osoitti kylmää harkintaa kovien paineiden alla. Aho sortui presidentinvaalien jälkeen vielä syksyllä 2001 niinkin alkeelliseen virheeseen, että hän jätti julkiset jäähyväiset puolueelleen mennäkseen Suomen Pankkiin. Presidentti Tarja Halonen, Ahon vastustaja toisella kierroksella, oli eri mieltä.
Huippupoliitikkojen lausunnoista on saatu kuulla ja muistelmista lukea jo ennen Uosukaistakin monia pettymyksen ilmaisuja vaalituloksen takia. Kalevi Sorsa otti hyvin raskaasti tappionsa Martti Ahtisaarelle SDP:n esivaalissa 1993, olihan hän odottanut kärsivällisesti vuoroaan Mauno Koiviston selän takana. Sorsa purki tuntojaan lausumalla Suomenmaassa kuolemattomat sanansa: poliitikoistakin on tullut kulutustavaraa.
Sorsa tarkoitti ennen muuta itseään. Hän oli uhrannut parhaat vuotensa politiikalle ja SDP:n johtamiseen, mutta koki, että omat hylkäsivät hänet aikansa käytettyään kuin vanhat rukkaset.
Suuri Urho Kekkonen on mennyt pettymyksen tunteissaan ehkä kaikkein pisimmälle. Hän nimittäin voitti vuoden 1968 valitsijamiesvaalit kirkkaasti, mutta närkästyi Veikko Vennamon menestyksestä ja Matti Virkkusen ehdokkuudesta niin, että kieltäytyi enää asettumasta ehdolle.
Niinpä hänet piti valita poikkeuslailla presidentiksi 1974. Huipulla kehittyy herkkä hipiä.