Presidentinvaalin ensimmäinen kierros on kalkkiviivoilla. Vaalikeskustelut ovat ohi ja loppurutistus huipentuu vaalijuhliin. Ykkössijan osalta asetelma on varsin selvä. Kokoomuksen Sauli Niinistön johtoasemaa on notkahtaneista galluplukemista huolimatta vaikea horjuttaa. Jännitys tiivistyy lähinnä siihen, kenet Niinistö saa seurakseen toiselle kierrokselle.
Kampanjointi on sujunut asiallisissa merkeissä. Mustamaalausyritykset ovat kilpistyneet alkumetreille. Sivistynyt kampanja on ollut eduksi ehdokkaille, mutta on kostautunut tylsähkönä yhteispalaverointina.
Kampanja on paljastanut myös yllätyksiä. Vihreiden Pekka Haavisto on nousukiidossa. Ilmassa on vastajytkyn aineksia. Haavisto tarjoaa kanavan piireille, jotka ovat edelliskerroilla kannattaneet Tarja Halosta.
Keskustan Paavo Väyrynen puolestaan on tehnyt kovan urakan nostamalla puo-
lueensa kanveesista ja hajottamalla perussuomalaisten rivit. On selvää, että hän odottaa puolueelta palkintoa, vaikka ei presidentiksi yltäisikään.
SDP:lle vaalit ovat surkea mahalasku. Demarit ovat viimeisen 30 vuoden aikana pystyneet toistuvasti tarjoamaan ehdokkaan, joka on vastannut yhteiskunnalliseen murrokseen.
Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen onnistuivat luomaan innostuneen ilmapiirin, joka nostatti kansanliikkeen. Paavo Lipposen ympärillä ei ole syntynyt vastaavaa liikehdintää, vaikka hän on poikkeuksellisen ansioitunut ehdokas.
Sen sijaan koivistomaisia otteita ominut Niinistö on toistamiseen onnistunut luomaan Sauli-ilmiön. Niinistö on koukeroiseen kieleen taipuvainen omapäinen kulkija, joka ei kuvia kumartele. Henkilökohtaiset tragediat ovat herättäneet sympatiaa.
Presidentinvaali on henkilövaali. Siksi presidentin persoona ja mielipiteet kiinnostavat enemmän kuin varsinaiset presidentin toimivaltaan kuuluvat ulkopoliittiset kysymykset. EU:n talouskriisi on ollut kampanjan kestoaihe, vaikka presidentillä ei ole asiassa osaa eikä arpaa.
Yllättävän moni ehdokas on ilmaissut valmiutensa käyttää presidentin valtaoikeuksia ja vaikutusvaltaa myös sisäpoliittisissa kysymyksissä. Näkemykset ovat vaihdelleet hallituksen tukijasta politiikan vahtikoiraksi.
Suomalainen parlamentarismi on vahvaa, kansanvalta aitoa ja laajaa.
On perusteltua kysyä, mihin enää tarvitaan valtaoikeuksilla varustettua presidenttiä. Vahvalla sisäpoliittisella agendalla profiloituvat ehdokkaat panevat miettimään koko instituution mielekkyyttä. Myös sisä- ja ulkopolitiikan raja on häilyvä.
Mihin tarvitaan presidenttiä, joka on valmis panemaan hallituksen ja pääministerin ruotuun? Mitkä ovat oikeasti ne tehtävät, jotka edellyttävät presidentti-instituutiota? Onko perusteltua, että eduskunnan, hallituksen ja pääministerin ohi on yksi henkilö, joka käyttää ulkopoliittista valtaa?
Parlamentarismin kannalta olisi parempi, että presidentti olisi edustuksellinen hahmo, jonka valinnasta vastaisi eduskunta.