Kaukana ovat ne ajat, jolloin Washingtonista maailmalle lähetetty viesti olisi säväyttänyt useimpia tavallisia eurooppalaisia myönteisesti. Nyt on asialle pantu ulkoministeri Colin Powell, joka todistelee kirjoituksessaan (Helsingin Sanomat 18.9.) maansa tarvetta rakentaviin suhteisiin toisten, erityisesti suurten valtojen kanssa. Powell alleviivaa samalla maansa politiikan perustana, "kuinka elintärkeä asema Yhdysvaltojen YK:n ja Naton kanssa solmimalla kumppanuudella on".
Yhdysvaltain sovittelevampi linja nähtiin jo kesän päätyttyä YK:n turvallisuusneuvostossa, mutta Powellin laajalle levitetty kirjoitus saa luultavasti monet kohottelemaan kulmiaan.
Suurvalta on menettänyt George W. Bushin presidenttikaudella valtavan määrän ystäviä, ymmärtämystä ja goodwilliä ympäri maailmaa, eikä vähiten Euroopassa.
Kirjoituksen motiiveja voi arvailla. Keskeinen niistä on, että Yhdysvallat tarvitsisi nopeasti merkittävän vahvistuksen Irakin rauhanturvajoukkoihin. Se tietää, että se ei tule saamaan YK:n turvallisuusneuvostolta päätöslauselmaa, jolla YK perustaisi Irakiin omat rauhanturvajoukot. Parhaassa tapauksessa turvaneuvosto kehottaa valtioita osallistumaan mahdollisuuksiensa mukaan Irakin rauhoittamiseen miehittäjävaltioiden rinnalla.
YK:n ja siis turvaneuvoston suurvaltojen täyden tuen saaminen edellyttäisi Bushin hallinnolta kipeää kompromissia vallan ja vastuiden jaosta.
Amerikkalaisten linjantarkistuksen taustalla ovat ne suuret ongelmat, joihin he ovat Irakissa yllätyksekseen - ja Pentagonin mestaroiman politiikan tappioksi - törmänneet.
Kun omat uhrit ja taivaisiin kohoavat menot kiihdyttävät mieliä kongressissa ja kansan keskuudessa, on Bushin hallinnon sisällä alettu miettiä virheiden syitä.
Varsinainen Irakin sota, jonka Bush julisti toukokuussa päättyneeksi, oli riemuvoitto Pentagonin haukoille. Puolustusministeri Ronald Rumsfeld rymisteli ympäriinsä uuden maailmanjärjestyksen luojana, ja kenraali evp. Powell näytti vetäytyneen jonnekin taustalle.
Mutta nyt ovat Washingtonin kriitikot epäilleet, että kansallinen turvallisuusneuvosto olisi valmistautunut puutteellisesti Saddamin jälkeiseen Irakiin. Turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Rice myönsi itse (Financial Times 15.9.), että toimien koordinoinnissa ja informaation kulussa oli vielä muutama viikko sotatoimien jälkeenkin ongelmia. Ricea pidettiin jossain vaiheessa tasapainottavana tekijänä puolustushallinnon ideologisen äärilinjan ja ulkoministeriön maltillisempien realistien välillä. Irakin miehityshallinnon nykyinen johtaja Paul Bremer puolestaan kaipasi äskettäin tarkempia tiedustelutietoja jne.
Nähtäväksi jää, ovatko haukat havainneet tai myöntäneet virheitä ja onko hallinnon korjausliike oikea. Se tiedetään viimeistään Bushin mahdollisella toisella kaudella.
Powellin nimissä julkaistu kirjoitus on lattea eikä erityisen vakuuttava. Hän esittelee presidentin strategisia päämääriä - koko ihmiskuntaa hyödyttävää moraalista missiota ja samalla turvallisuushaastetta. Ulkoministeri myös lainaa presidentin itsensä kirjoittamaa tekstiä.
Powell kaipailee kaikkia suuria valtoja, varmaankin myös Ranskaa ja Saksaa, erimielisyyksiään kärjistämättä yhteen rintamaan ja Yhdysvaltain puolelle sekä toteaa itsestäänselvästi maansa voiman palvelevan vastakin sen päämäärien saavuttamista.