Alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen on ahkerasti kannustanut kuntia tiiviimpään yhteistyöhön. Pääkaupunkiseudun ministeri haluaisi yhdistää metropolialueeksi ja kahden Rovaniemen kuntaliitosta selvittämässä on ollut ministeriön määräämä henkilö, jonka raporttia yhdistymisen eduista ja haitoista on viime viikot käsitelty asukasyhdistysten ja kylätoimikuntien kokouksissa Rovaniemen seudulla.
Pääkaupunkiseudun asukkaat ovat jo etukäteen tyrmänneet Mannisen ehdotukset. Helsinkiläisten mielestä mies, joka on kotoisin jostain susirajan takaa Torniosta, ei voi ymmärtää pääkaupunkilaisten ongelmia saati tehdä ehdotuksia niiden poistamiseksi.
Rovaniemille on tulossa ratkaisun päivät aivan lähiaikoina, kun molempien kuntien valtuustot kokoontuvat päättämään, lähdetäänkö kuntien yhdistämistä viemään eteen päin. Ehdotuksen läpimeno ei ole vielä kirkossa kuulutettu. Niin paljon vastustaviakin puheenvuoroja asiasta on esitetty maalaiskunnan puolelta.
Suomesta toki löytyy esimerkkejä, joissa kahden naapuruskunnan hyvällä yhteistyöllä on saatu jopa parempi tulos aikaan kuin kuntia yhdistämällä. Ainakin sivullisesta Jyväskylän yhteistyömalli tuntuu sujuvan varsin mallikkaasti.
Koko Suomen saati Pohjois-Suomen ongelmia ei ratkaista kuntien rajoja poistamalla. Joskus kuntaliitokset ovat silti järkeviä. Rovaniemen kahden kunnan yhdistäminen tekisi läänin pääkaupungista investoijille nykyistä houkuttelevamman ja vahvistaisi koko Lapin asemaa ja vetovoimaa. Myös Kainuun maakuntahallinto vaikuttaa Kainuun olosuhteisiin sopivalta. Mallissa käytännössä toteutetaan maakunnan mittainen kuntaliitos, kun kunnallinen päätöksenteko pääosiltaan siirtyy maakuntatasolle.
Pohjoisen Suomen kunnat ovat kuitenkin ylipäänsä liian laaja-alaisia ja harvaanasuttuja, että niitä yhdistämillä tuskin saataisiin merkittäviä kustannussäästöjä palveluiden tuottamiseen. Palveluthan on joka tapauksessa tuotettava mahdollisimman lähellä palveluiden tarvitsijaa. Kukaan ei toistaiseksi esittänyt laskelmia siitä, minkä verran yhdistämisillä saataisiin aikaan säästöjä kuntien hallintoon.
Jokainen pohjoisen kunta hoitaa tällä hetkellä lapsensa, koululaisensa, sairaansa ja vanhuksensa pääosin itse. Jos lapselle lähin peruskoulun ala-aste löytyy kahden kilometrin päästä, sen käyttäminen ei ole mahdollista, jos se sattuu olemaan kuntarajan takana. Mieluummin lapsi laitetaan taksiin ja viedään viidentoista kilometrin päähän oman kunnan peruskoulun ala-asteelle. Jos kunnan vanhainkoti pullistelee asiakkaista ja naapurikunnan puolelta löytyy tyhjiä paikkoja, tyhjien paikkojen täyttäminen toisen kunnan ikäihmisillä ei käy, ellei asiasta tehdä kuntien välillä sopimusta.
Elinkeinopolitiikassa monet kunnat ovat löytäneet yhteisen sävelen naapureittensa kanssa. Voimavarojen yhdistämisellä on haettu ja myös saatu potkua elinkeinojen kehittämiseen ja investointeihin. Seudulliset kehitysyhtiöt ovat tästä hyvänä esimerkkinä.
Viime vuodet kunnat ovat joutuneet rahoittamaan lisämenonsa veroäyriä tai muita kunnallisia maksuja korottamalla sekä ottamalla lisää velkaa. Velan määrässä ja veroäyrin korkeudessa pohjoisen kunnat ovat jo aikaa sitten ohittaneet valtakunnan keskiarvoluvut. Vielä joitakin vuosia sitten sanottiin, että 20 pennin veroäyri ylittää veronmaksajan kipurajan. Sitä korkeampaa äyrin hintaa ei yksinkertaisesti siedetä. Viime aikoina on nähty, että on vain jouduttu sietämään.
Kuntien väliset taloudelliset erot ovatkin kasvaneet siinä määrin, että julkisuudessa on epäilty, onko perustuslain lupaamat peruspalvelut pelkkää sananhelinää, kun palvelun laatu ja määrä riippuvat niin paljon siitä, kuinka vakavaraisessa kunnassa kansalainen asuu. Suunnitteilla oleva kuntien valtionosuuslain muutoskaan ei näyttäisi korjaavan pienten kuntien talouskurjuutta. Valtiovaltakin näyttää haluavan mieluummin satsata kuntien välisen yhteistyön edistämiseen kuin jakaa summassa lisää rahaa kunnallistalouksien tueksi.
Kasvava vanhusväestö tulee lisäämään kuntien sosiaali- ja terveystoimen menoja. Samanaikaisesti noin 40 prosenttia pohjoisen kuntien työntekijöistä lähtee lähivuosina eläkkeelle. Työelämässä tapahtuva suuri rakennemuutos on kunnille valtava mahdollisuus järjestää työtehtäviä uudestaan, irtaantua totutuista malleista ja miettiä palveluiden tuottamistapoja uudesta näkökulmasta.
Pohjois-Suomen kunnat ovat jatkossakin niin erilaisia, että kuntaliitoksia voi olla yhtä vaikea saada aikaan kuin nyt. Nykytilaan on silti saatava muutos. Avaimet Pohjois-Suomen hyvinvoinnin elpymiseen löytyvät paljon puhutusta yhteistyöstä. Pohjoisen kunnat sanovat mielellään yhteistyön sujuvan hyvin seutukuntatasolla, mutta mitä konkreettista hyötyä asukkaat ovat siitä saaneet?
Ministeriö on määrännyt seutukuntien rajat. Kunnat ovat puolestaan saaneet päättää seutukunnan hallinnosta. Yhteistyötä tehdään tänä päivänä monenlaisin rakentein: kuntayhtyminä, yhdistyspohjalta tai osakeyhtiöinä. Yhteistä seutukuntien toiminnalle on ollut, että ne ovat voineet hoitaa peruskunnalle kuuluvaa tehtävää vain nimenomaisen valtuutuksen, sopimuksen pohjalta. Maakunnan rajat ylittävään seutuyhteistyöhön suhtaudutaan karsaasti, vaikka käytännössä yhteistyötä tarvitaan yli lääni- , kunta- ja maakuntarajojen. Ajatellaanpa vaikkapa Kuusamoa ja Posiota.
Nykymenolla monenkaan pohjoisen kunnan voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä koko hyvinvointipalvelujärjestelmän ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Leikkausten ja säästöjen tielläkään ei loputtomiin voida edetä. Siksi voimat kannattaisikin yhdistää seutukuntapohjalta ja järjestää tärkeimmät kunnalliset peruspalvelut yhteisvoimin.
Entä mihin sen jälkeen peruskuntia tarvitaan? Se jääköön pohjoisen asukkaiden arvioitavaksi.