Vaihtoehtohoidot voivat parhaimmillaan auttaa ihmistä. Alalla on vastuullisten toimijoiden ohella kuitenkin puoskarointia. Se pitää saada nykyistä paremmin kuriin.
Vaihtoehtohoito, uskomushoito, luontaisparannus, luonnonlääketiede. Niin sanotun koululääketieteen ulkopuolella tapahtuvia hoitoja kutsutaan useilla nimillä, joiden valinta kertoo myös siitä, pitääkö puhuja hoitoa tehoavana vai humpuukina. Tiistaina alaa koskevat ehdotuksensa jättänyt sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä käyttää sanaa vaihtoehtohoito. Sen voi ymmärtää joko neutraalisti tai myönteisesti.
Työryhmän pääviesti on kuitenkin tiukka. Se muun muassa ehdottaa, että vastedes vain terveydenhuollon ammattihenkilöt saisivat hoitaa mielenterveyspotilaita ja kehitysvammaisia, jotka eivät pysty itse päättämään hoidostaan. Samoin hypnoosihoito rajattaisiin terveydenhuollon ammattilaisille.
Tulevaisuudessa vaihtoehtoterapeutit saisivat hoitaa raskaana olevia, elinsiirron saaneita, syöpää, diabetesta tai mielisairautta sairastavia vain yhteistyössä lääkärin kanssa. Rajoitusten pääperuste on potilaiden turvallisuuden takaaminen. Tavoite on täsmälleen oikea.
Työryhmän esittämät lääkkeet maistuvat kitkeriltä ainakin luonnonlääketieteen edustajien suussa. Alaa työryhmässä edustaneet jäsenet vaativat kuitenkin yllättävästi laajempaa sääntelyä. Siihen kuuluisi luontaisterapeuttien virallinen valvonta, rekisteröinti ja selvät vaatimukset koulutuksesta. Perusteluna on, että juuri virallisen ammattiaseman ja valvonnan puute tuovat markkinoille myös vastuuttomia ja epäpäteviä toimijoita.
Tavoite ei sinänsä ole huono, ja työryhmän enemmistönkin mukaan laajempi sääntely on suunta, johon on syytä kulkea. Koska sellaisen järjestelmän rakentaminen vie aikaa, työryhmä päätyi kuitenkin esittämään nopeammin tehoavia toimia. Ne toisivat alalle nykyistä selvästi jyrkempiä rajoituksia. Ehdotukset ovat kuitenkin pääosin hyvin perusteltuja.
Koko vaihtoehtohoitoteemaan liittyy useita periaatteellisia kysymyksiä. Hoito voi parhaimmillaan auttaa potilasta parantumaan, vähintäänkin kokemaan niin. Voiko se silloin olla vahingollista? Vastaus on, että voi. Näin käy silloin, jos tarjottu hoito estää potilasta hakeutumasta niin sanotun koululääketieteen piiriin sairauden syiden perusteelliseen selvittämiseksi.
Juuri tähän kohtaan työryhmän esityksessä puututaan painokkaasti. Vaihtoehtohoidon riskialtteimpien kohteiden eli mielenterveyspotilaiden tai vakavasta somaattisesta sairaudesta kärsivien edun pitää olla muun edellä.
Epäilemättä valtaosa vaihtoehtohoitojen tarjoajista ymmärtää vastuunsa. Yhteiskunnan pitää kuitenkin varmistaa se, ettei vastuuttoman vähemmistön tarjoama humpuuki uhkaa kenenkään henkeä ja terveyttä.
On tosiasia, että vaihtoehtohoitojen hoitovirheistä tulee valituksia hyvin harvoin, paljon harvemmin kuin virallisen terveydenhuollon puolelta. Tältä vuosituhannelta valituksia on vain kuusi. Luku ei kuitenkaan kerro mitään siitä, ovatko vaihtoehtohoidot esimerkiksi kohtalokkaasti estäneet potilasta hakeutumasta virallisen terveydenhuollon piiriin.
Toinen suuri kysymys on se, pitääkö yhteiskunnan rajoittaa yksilön oikeutta hakeutua sellaiseen hoitoon, johon tämä itse uskoo. Periaatteena sopii olla, että ei, mutta vain jos potilas kykenee itse tekemään omaa hoitoaan koskevia päätöksiä.
Tässäkin asiassa yhteiskunnan pitää kantaa vastuuta haavoittuvimmista eli niistä, joilla omaa arviointikykyä ei syystä tai toisesta ole.