Terveydenhuollon rahoituksesta ja sairaaloiden käytännön työstä vastaavien on pystyttävä kutistamaan hoitojonoja, vaikka niistä ei koskaan päästä kokonaan.
Pitkät jonotusajat leikkauksiin ja joidenkin hoitojen tilapäinen katkeaminen kuohuttavat kansalaisia toistuvasti. Myös terveydenhuollossa näkyy väistämättä monista syistä johtuvaa aaltoilua kuten käy muuallakin yhteiskunnassa. Näissä asioissa liikutaan kuitenkin niin tärkeillä ja herkillä alueilla, ettei huolettomuuteen ole varaa. Alan päättäjiltä ja käytännön työstä vastaavilta vaaditaan jatkuvasti korkeaa osaamista.
Silti kaikkien on syytä oivaltaa tosiasia, että sairaanhoidon jonot eivät koskaan lopu kokonaan. Jos loppuisivat, alalla olisi ilmeistä ylitarjontaa. Se osoittaisi suurta tuhlausta. Äkillistä hoitoa vaativat toimenpiteet on tehtävä aina viivyttelemättä, mutta muissa operaatioissa edetään jonotuslistan mukaisesti.
Jonoja ei kuitenkaan saa päästää kasvamaan kohtuuttomiksi. Niitä pitää pystyä lyhentämään nykyisestään. Esimerkiksi kiireellisyysluokituksessa häntäpäähän kuuluvaa tekonivelleikkausta vartovalla potilaalla vuosien jonotus voi olla kohtalokas. Odotellessa liikuntakyky saattaa kadota tyystin.
Suomalaista terveydenhuoltoa vaivaavat kaiken lisäksi omat erityispulmansa, ja uudet odottavat oven takana. Suomalaisista 30 prosenttia kärsii jostakin pitkäaikaisesta sairaudesta. Osuus on suurempi kuin missään muualla Länsi-Euroopassa. Määrä kutistuu elintason noustessa ja terveydenhuollon tehostuessa, mutta vain hitaasti.
Vielä vakavampaa on, että väestön ikääntymisestä johtuva hoidon tarve kasvaa erittäin nopeasti, 30 prosenttia vuoteen 2010 mennessä.
Myös noihin haasteisiin pitäisi kyetä vastaamaan kansallisessa terveysprojektissa. Siinä asetetaan potilaiden hoitoon pääsyn rajaksi kolme kuukautta. Tavoite on hieno. Suunnitelmat saavuttaa se ovat valmiina. Pätevät valvojat on valittu. Jotakin vielä puuttuu. Olisi löydettävä lisää rahaa 700 miljoonaa euroa seuraavan viisivuotiskauden aikana. Kun terveysprojekti on hyväksytty korkeimmalla poliittisella tasolla, samalta tasolta pitää tulla myös päätöksiä rahoituksesta.
Kunnissa elää ymmärrettävä pelko, että niiden päälle kaatuu kustannuksista sietämätön osuus. Niin ei saa käydä. Valtakunnan väestön hyvinvointi on koko valtion etu. Valtion on vastattava terveysprojektin onnistumisesta riittävän suurella rahallisella panostuksella.
Panostus on tärkeää myös siksi, että alueilla on epätasaisesti hoidon tarvetta. Monissa Itä- ja Pohjois-Suomen kunnissa paljon sairaanhoitoa tarvitsevien vanhusten osuus väestöstä kasvaa jyrkästi. On muistettava, että ne ovat viime vuosina ja vuosikymmeninä kasvattaneet ja kouluttaneet nuorta väkeä muuttovoittoalueiden hyväksi. Kustannusten tasaaminen on siksi aivan oikeudenmukaista.
Kiivas keskustelu jonoista ja terveydenhoidon muista puutteista on keskittynyt pääkaupunkiseudulle. Siellä on varmasti pulmia väestön kasvun ja erityisesti lasten määrän kasvun takia. Suhteessa yhtä vaikeaa on kuitenkin alueilla, joissa on paljon taloudeltaan heikkoja kuntia. Niillä alueilla on totuttu säästämään jatkuvasti, mutta toimittu samalla velvollisuudentuntoisesti. Jonoja on, mutta ne ovat kuitenkin vetäneet tasaisesti.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS sai sairaanhoitopiireille osoitetusta lisärahasta valtaosan. Siellä on odotettava hyviä tuloksia, kun myös pohjoisessa aiotaan paljon vähäisemmällä lisäyksellä tehdä tuntuva määrä jonoja nipistäviä toimia.