Vannoutuneimpia modernisteja uusi arkkitehtuuri monesti puistatti. Postmodernismin myötä suomalaisiin rakennuksiin oli 1900-luvun lopulla alkanut ilmaantua leikkimielisiä muotoja, värejä ja perinnerakennusten jäljittelyä. Betonilaatikot ja tehokkuuden ihanne korvattiin vapaalla monimuotoisuudella.
Kaikki Oulunsalon kunnantalossa käyneet tietävät, mitä perinteen uudelleen muokkaus saattoi muun muassa tarkoittaa. Kotoisia harjakattoja, mäntyä, punatiiltä ja betonia pihapiirissä, jonne kuljetaan romanttisen kaariportin läpi.
”Postmodernismi elvytti unohtuneita arvoja, kuten käyttäjälähtöistä suunnittelua, paikallisen tradition kunnioittamista ja elämyksellisyyttä”, sanoo helsinkiläinen arkkitehti Anni Vartola.
”Näillä teemoilla oli myös tärkeä merkitys siinä kehityksessä, jolla suomalainen arkkitehtuuri nousi 1990-luvulla uuteen kansainväliseen maineeseen.”
Joidenkin tutkijoiden ja arkkitehtien mielestä postmodernismi merkitsi pelkkää tilapäistä välivaihetta modernin arkkitehtuurin kehityksessä. Toiset pitävät postmodernismia peruuttamattomana maailmankuvan muutoksena ja laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä, joka käytännössä päätti modernismin ajan.
Oma osa-alueensa 1970-lukulaisen postmodernismin laajassa teemassa oli Oulun koulu, jota Oulunsalon kunnantalokin edustaa. Yliopiston arkkitehtiosastolla vuosikymmenen puolivälissä syntynyt tyylisuunta loi Vartolan mielestä ”aivan poikkeuksellisen hienoa regionalismia”.
Anni Vartolan väitöskirja Kuritonta monimuotoisuutta: postmodernismi suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa tarkastetaan tänään perjantaina 29.8. Aalto-yliopistossa Helsingissä.
