Neuvostoliiton romahduksesta on jo toistakymmentä vuotta. Yhä vielä - tai vasta nyt - alkavat johtavat teatterimme ja museomme näyttää trendimäisesti, mitä suuresta pamauksesta on taiteessa seurannut.
Toisaalta pienemmät taideyksiköt ja toisaalta epävirallisemmat yhteisöt ja erilaiset festivaalit ovat ennättäneet jo moneen kertaan vastaaviin väläyttelyihin, joihin kansalliset kulttuuri-instituuiot lähteneet nyt oikein porukalla.
Asialla ovat samanaikaisesti kansallisteatteri, nykytaiteen museo ja muotoilumuseo, kaikki valtakunnallisia alansa keskeisiä laitoksia.
Ei voi siis olla sattumaa, että Suomen kansallisteatterissa menee kommunismin jälkeiseen aikaan uustulkittu DostojevskinRiivaajat. Että samanaikaisesti Kiasmassa esitetään entisen Neuvostoliiton alueelta nuorta taidetta, joka kulkee historiaa nopeammin. Ja että Designmuseossa on sellainen keskiaasialaisten aarteiden ilotulitus, ettei sellaisen kokoaminen puhumattakaan länteen kuljettamisesta olisi ollut kovinkaan yksikertaista aiemmassa systeemissä.
Taas uusi Dostojevskin kesyttäjä
Venäläisen sielun perusedustaja Fjodor Dostojevski ei ole koskaan antautunut kovin helposti suomalaisissa teattereissa, joissa ohjaajien kynnet ovat syyhynneet hänen tuotantonsa suuntaan. Siinä Dostojevski on muistuttanut norjalaista Henrik Ibseniä, jonka Peer Gynt on samanlainen tapaus: molemmat yritetään saada kesyyntymään yleensä onnistumatta.
Esa Leskinen on suomalainen ohjaaja, joka on paitsi ohjannut myös dramatisoinut kansalliselle päänäyttämöllemme Dostojevskin Riivaajat. Vanhan Venäjän aikaisessa pessimistisessä profetiassa riittää jäsentämistä, selittämistä ja filosofointia niin paljon, että nytkin kolme ja puoli tuntia loppuvat kesken.
Paikkaansa puolustaa kuitenkin idea siirtää vuoden 1872 teksti vuosien 2003 ja 2004 vaihteessa jonnekin tulevaisuuteen.
Suomalainen näkökulma ikuiseen venäläisyyteen koostuu ironisesti tulkituista kliseiden katkelmista, joita meillä nyky-Venäjän lähinaapureilla riittää lastenkotilapsista uusrikkaisiin, palkkamurhaajista kerjäläisiin, Tshetsenian heijastuksista korruptioon, lentokenttien ilmapiiristä slaavilaisiin kynttilätunnelmiin, kaikkien vastakohtien vastakohtiin.
Vaikka Riivaajat sijoittuukin jonnekin tulevaisuuteen, elämänmeno vaikuttaa kiehtovasti ja pelottavasti sellaiselta, josta suomalaisia turisteja ja bisnesmatkaajia jo nyt varotellaan, kun he matkaavat Venäjälle.
Rumuus ja kauneus, pyhä ja kauheus kohtaavat. Tea Ista ja Minttu Mustakallio pitävät glamouria yllä. Jussi Lehtosen nihilisti on tällaisen näytelmän ehdoton välttämättömyys. Siinä missä Lehtonen siinä myös Juha Muje Istan tulkitseman Varvara Petrovnan elämänkumppanina voisi edustaa tshehovilaista perivenäläisyyttä. Mutta kun mukana on Heikki Nousiaisen karannut rangaistusvanki, ollaan taatusti perillä itsessään Dostojevskissa.
Postkommunistisen ajan uusia ja perivenäläisyyden vanhoja kliseitä alleviivataan niin hartaasti, että suomalaisesta näkökulmasta homma menee ihan täydestä venäläisyydestä.
Venäläinen katsoja sen sijaan huomannee väärät korostukset nopeastikin.
Erityisen huvittavalta suomalaiskatsojasta tuntuu kännykän käyttö. Sehän oli melkoinen villitys ex-itäblokin teatteriesityksissä erityisesti 90-luvulla. Katsomossa eri kännykkää käytetty mutta lavalla sitäkin hanakammin.
Tuo pirinä on tarttunut jopa Dostojevskin pessimistiseen profetiaan!
Uudet jumalan
hullut ja kumppanit
Novosibirskiläinen sininokkien ryhmä, joka mainostaa edustavansa ikivenäläistä jumalan hullujen perinnettä, toimii Kiasman Historiaa nopeammin -näyttelyn mannekiinina. Miehet ovat käyneet palelemassa pitkän rupeaman poseeratessaan valokuvaajille pelkissä alushousuissaan, kengissään ja rannekelloissaan talvisten moskovalaisten kirkkojen edustoilla.
Näyttelyssä, joka täyttää Kiasman kaksi ylintä kerrosta, historiaa tarjotaan toki hitaamminkin: kun näyttelyyn menee ja pistäytyy Kontissa (pieni näyttelyeriö), niin eivätköhän Pippilotti Ristin valkeat pitsiverhot liehu siellä yhtä ajattomasti kuin aina ennenkin itäisessä naapurissamme. Ne eivät uhallakaan lakkaa liehumasta ja julistamasta historiaa hitaammin.
Näyttelyn tunnusyksikkö, The Blue Noses Group, esittää yhteiskuntakritiikkiään perin nostalgisesti. Kiasman näyttely on meikäläisestä näkökulmasta kuin paluuta hauskalle ja kitschiä hellästi rakastaneelle 1960-luvulle, jota tosin seurasi ankea 1970-luku.
Muukin meininki hippimäisessä, lempeähkön rähjääntyneessä anarkismissaan saa katsojan virnuilemaan. Mart Viljuksen diptyykit ja triptyykit Tallinnasta ovat tallettaneet yksittäisten paikkojen muutokset vuosien 1989 ja 2002 välillä ja kertovat villejä asioita arvoista ja paljosta muusta.
Kannanotot ulottuvat tavarataivaisiin moskovalaisen Alexander Petljuran osastossa, johon hän on kerännyt niin valtavasti neuvostokamppeita ja asusteita sekä maan eri vähemmistökansallisuuksien vaatteita, että samantyyppisestä keräilyharrastuksestaan tunnettu Rosa Liksom arvattavasti kalpenisi yhdistyneestä kateudesta ja ihastuksesta tämän kaiken nähdessään.
Näyttelyä kruunaavat runsaat ja ryöppyävät ryhmäkuvat Petlljuran kokoelmasta valittuihin vaatteisiin pukeutuneista uskomattomista tyypeistä. Lisäksi on tankokaupalla niin kirpputorimaista näyttelymateriaalia, että tekisi mieli käyttäytyä epänäyttelymäisesti ja rynnätä ihanuuksien sekaan niitä penkomaan.
Taivaasta laskeutuu muutamia valioyksilöitä, joukossaan keskiaasialaisia ikateja. Tässä siis kylliksi motiivia siirtymisestä seuraavaan museoon, Designmuseoon, jossa jatkuu sama teema.
Mykistävää
vanhaa kulttuuria
Tair F. Tairov on moskovalainen keräilijä kuten Alexander Petljurakin.
Vaikka molemmilla on hallussaan ja esillä juuri nyt Helsingissä ikateja, keski-aasialaisella tekniikalla värjättyjä halaatteja ja mekkoja, kokoelmat muistuttavat toisiaan vain aavistuksen verran.
Siinä missä Petljura on selvästikin keskittynyt kadonneeseen Neuvostoliittoon, siinä Tairov on järjestelmällisesti kerännyt jo ennen Neuvostoliitoa syntyneitä pukuja.
Hän on keskittynyt sukunsa juurille, Turkestanin (Turkmenistaninakin tunnetun) silkkitien varsille ja perestroikan alkaessa aloittanut 1800-luvun, jopa vanhempienkin silkkihalaattien, edestä avoimien vaatteiden, sekä mekkojen keruun.
Designmuseo on saanut kuin huikeaksi abstraktin kolorismin näyttelykseen 220 halaattia ja kangasta Tairovin mykistävästä kokoelmasta.
Ne on ryhmitelty museon toiseen kerrokseen niin, että pieniä huoneita teemoittavat väri- ja aihekokonaisuudet. Keskihuoneesta rävähtää varsinainen sateenkaaren kaikkien värien taivas.
Tairovia käy kateeksi. Ainakin jos on ollut samoilla Keski-Aasian alueilla samoina vuosina, jolloin hän aloitti keruunsa, ja onnistunut saamaan haltuunsa vain yhden ainokaisen mataranpunaisen miesten halaatin. Sitä paitsi tuollaiset halaatit, jotka nyt mykistävät Designmuseossa, olivat visusti piilossa vielä perestroikan vuosina. Se, että ne nyt ovat esillä ja kuuluvat jollekin yksityiselle keräilijälle, on historiaa nopeampaa. Se on postkommunistista.
Suomen Kansallisteatterin päänäyttämöllä Riivaajien esitykset jatkuvat kevätkaudella 26.5. saakka.
Kiasmassa Historiaa nopeammin 4. ja 5. kerros 2.5. saakka.
Designmuseossa Ikat - aarteita silkkitien varrelta 18.4. saakka.