Suomalaisen maratonjuoksun menestyskausi olympiatasolla päättyi tasan 50 vuotta sitten Melbournen pätsimäisessä helteessä turkulaisen postiljoonin Veikko Karvosen pronssimitaliin. Sen jälkeen suomalaista juoksijaa ei ole nähty olympialaisten mitalipallilla maratonjuoksun jälkeen. Parasta on Lasse Virénin viides sija Montrealissa 1976.
Kesäolympialaisten maraton juostiin Melbournessa poikkeuksellisen myöhään 1. joulukuuta. Sää oli juoksijoille painajainen, sillä hellettä oli lähes 30 astetta, eikä viilentäjänä ollut edes tuulen henkäystä.
Veikko Karvonen tunnettiin sitkeänä juoksijana ja taistelijan perikuvana. Kun turkulainen ylitti maaliviivan, hän retkahti maahan tajunnan rajamailla.
"Kananmunakin olisi siinä asfaltin pätsissä paistunut", Karvonen kuvaili olosuhteita.
Olympiakultaa voitti ranskalainen Alain Mimoun, joka siihen asti tunnettiin tshekkiläisen ihmisveturin Emil Zatopekin varjona.
30-vuotiaan Veikko Karvosen edelle ehti vielä Jugoslavian Franjo Mihalic, mutta Helsingin olympialaisista voittoa puolustanut Zatopek uupui kuudenneksi.
Fantastisia aikoja
Suomalainen maratonjuoksu oli vielä 1950-luvulla voimissaan. Melbournessa Eino Oksanen oli kymmenes ja Paavo Kotila kolmastoista. Suomi olisi voittanut selvästi joukkuekilpailun, kuten tapahtui vuosina 1920, 1928, 1936 ja 1952. Melbournessa joukkuekisaa ei kuitenkaan enää ollut.
Suomalaisten lähtöasemat Melbournen kisaan olivat huikeat. Olympiakarsinta pidettiin elokuussa Pieksämäellä ja ajat olivat sen hetken maailman kärkeä vieläpä hieman ylipitkällä matkalla: Kotila 2.18.04, Oksanen 2.18.51, Karvonen 2.18.56, Eino Pulkkinen 2.19.27. Neljä suomalaista komeili maailmantilaston kärjessä ennen olympialaisia.
"Fantastisia aikoja", kirjoitti Matti Hannus teoksessaan Kultaiset kentät.
Ja hyvin noilla tuloksilla pärjäisi Suomessa tänäkin päivänä.
Karvonen nousi hätyyttelemään kärkeä 1950-luvun taitteessa. 1951 hänet arvioitiin maailman parhaaksi, koska hän alitti kolmesti 2.30 rajan. Helsingin olympialaisissa iskiasvaivoista kärsinyt Karvonen sinnitteli viidenneksi.
Ensimmäinen arvokisavoitto tuli 1954 Bernin EM-kisoissa oudolla tavalla. Ensimmäisenä maratonportista tuli stadionille Neuvostoliiton Ivan Filin. Järjestäjien virheen takia hän kääntyi portilla väärään suuntaan ja takaa tullut Karvonen porhalsi voittoon.
Ei raha, vaan matkat
Kun Afrikan kepeäjalkaiset menijät tulivat mukaan, ajat putosivat hurjasti ja nykyisin naisetkin painaltavat alle kahden ja puolen tunnin. Ja rahapalkinnot alkoivat nousta huimiin summiin.
"1950-luvulla raha ei ollut ykköskiihoke, vaan ikimuistoiset kaukomatkat vieraisiin maanosiin", Karvonen toteaa.
Veikko Karvonen juoksi uransa aikana 35 maratonia, joista voitti 15 ja sijoittui toiseksi yhdeksän kertaa. Kerran hän keskeytti ja jäi kerran kuudetta sijaa huonommaksi.
Brittiläinen asiantuntija Roger Gynn rankkasi 1970-luvulla maailman parhaita maratonjuoksijoita kriteerinä uran pituus ja kokonaismenestys. Ykköseksi hän sijoitti Veikko Karvosen.
Nykyisin 80-vuotias Karvonen on säilyttänyt hyvän kuntonsa monipuolisella liikunnalla.
Ennen Karvosta suomalaisjuoksijoista olympiakullan voittivat Hannes Kolehmainen 1920 ja Albin Stenroos neljä vuotta myöhemmin. Pronssille juoksivat Martti Marttelin 1928 ja Armas Toivonen 1932.
