Taas lähestyy se päivä, jota aina Suomessa ollessani ällistelen: Ystävänpäivä!
Haluaisin tietää, kuka oli se Suomen postilaitoksen nokkamies - sillä mies sen on täytynyt olla; yksikään nainen ei olisi näin typerää asiaa keksinyt! - joka meni ja nimitti helmikuun 14. päivän, vuoden romanttisimman juhlan, maailman kaikille rakastavaisille omistetun juhlapäivän eli Valentinen päivän, pliisuksi Ystävänpäiväksi. Ja kuulemma vain siitä yksinkertaisesta syystä, että maamme postilaitos saisi yhden tuottavan juhlan lisää!
Päämääräänsä hän on kyllä päässytkin: Ystävänpäivästä tuli nopeasti Suomen toiseksi suosituin postikorttien lähettämisen ajankohta joulun ohella. Mutta millä hinnalla? Sillä, että Suomi - ja varsinkin Suomen naiset - jäi kokonaan ilman rakastavaisten päivää!
Ollenkaan aliarvioimatta ystävyyden merkitystä - kyllä minun puolesta sitäkin saa erityispäivällä muistaa - minusta on täysin väärin, että päivänä, jolloin muu länsimaailma viettää ihanan romanttista rakastavaisten juhlaa, meillä vain väsätään postikortteja ja uinutaan onnemme ohi.
Sillä helmikuun 14. eli Valentinen päivänä päivänä muissa maissa palvotun rakkauden kohteet - siis pääasiassa tietysti naiset - hukkuvat tulipunaisiin ruusukimppuihin, sydämenmuotoisiin suklaarasioihin, shampanjapulloihin, romanttisiin kynttiläpäivällisiin ja muuhun hömpötykseen. Edes kerran vuodessa! Se on yhtä odotettu päivä teinitytölle, joka jännittää, saako hän ruusunpunaisen suklaarasian vielä ihastuksen asteella olevalta sankariltaan, kuin myös jo vähän kaavoihin kangistuneen parinkin kauniimmalle osapuolelle, joka tietää, että ainakin sinä iltana hän saa taas olla palvonnan kohteena niin kuin joskus ennen vanhaan. Unohtamatta naisten omia virityksiä rakastettujensa suuntaan. Puhumattakaan niistä yllättävistä rakkaudentunnustuksista, joihin monikaan ei ehkä niin helposti uskaltautuisi ilman yleistä Valentinen päivän huumaa ja hössötystä. Jos joku kutsuu ulos Valentinen päivänä, sillä on aivan oma merkityksensä.
Onko meillä tasa-arvo jyllännyt niin pitkälle, että emme muka todellakaan enää tarvitse päivää, joka juhlistaisi sitä naisen ja miehen välistä pientä pientä eroa, josta romanttisen rakkauden kipinä syntyy? Toki meilläkin ystävänpäivänä on tarjolla kaikenlaista sydämenmuotoista krääsää, mutta laajentuessaan käsittämään kaikki ystävät, naapurit ja työtoverit, koko juhla on täysin vesittynyt. Valentinen päivällä ei meillä totisesti ole sitä samaa ainutkertaista erityisluonnetta kuin muualla, missä juhlinnan ja palvonnan kohteena sinä päivänä on vain se yksi ainoa, rakastettu.
Sivujuonteensa juhlaan tuovat tietysti salarakas ja virallinen rakas, sillä kumpaakaan ei luonnollisestikaan voi unohtaa. Jos jollakin on pahoja aavistuksia tilanteesta, niin se, jonka kanssa Valentinen päivän ilta vietetään, tietää varmasti olevansa niskan päällä...
Näin ovat asiat olleet aina keskiajasta lähtien, jolloin Pyhää Valentinusta, entistä Rooman piispaa, alettiin jostain syystä pitää rakastavaisten suojeluspyhimyksenä. Keväällä linnutkin pariutuvat. Kevään korvalla helmikuussa aletaan katsoa sillä silmällä.
Samalla kun syytän Suomen postilaitosta romantiikan puutteesta, esitän sille myös kysymyksen: Onko se koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka monta aivan käsittämätöntä tilannetta ja väärinkäsitystä on syntynyt siitä, että meillä Valentinen päivällä on eri merkitys kuin muualla maailmassa? Muutama vuosi sitten äitini sanoi lähettävänsä ystävänpäiväkortin vanhalle tätiystävälleen Yhdysvaltoihin. Ihmetystä se olisi aiheuttanut maassa, missä on totuttu saamaan paljon kertova "Be my Valentine" -kortti vain siltä yhdeltä ja ainoalta...