Olipa kerran punk -juttusarjassa pureudutaan siihen, miten punk rantautui 30 vuotta sitten Suomeen ja millaiset jäljet se jätti suomalaiseen kulttuuriin.
16-vuotias Seppo Sidi Vainio pyöri juhannuksena 1977 muiden ikäistensä kanssa Helsingin Mustikkamaalla Hurriganesin keikalla. Remun rumpukapulat päätyivät jossain vaiheessa Sidille, joka alkoi paukutella kaiteita ja rauta-aitoja.
"Siihen tuli joku kundi tilittämään, että ootsä joku rumpali vai? Siinä sitten heitettiin juttua ja kaveri sanoi, että hän perustaa bändin", muistelee Vainio lähes 30 vuoden takaisia tapahtumia työpaikallaan Oulun Biocenterissä.
Sidin kanssa juttelemaan tullut nuori mies oli Pete Malmi. Kun joukkoon saatiin vielä Hulkon veljekset Antti eli Andy McCoy ja Ilkka, niin Suomen ensimmäisen punksinglen I really hate ya tehnyt Briard oli syntynyt.
Vainio myöntää, ettei Briard ollut Suomen ensimmäinen punkbändi. Esimerkiksi Orjat-klassikon levyttänyt Sehr Schnell toimi jo ennen Malmin bändiä. Briard ehti vain ensimmäisenä levytysstudioon ja jäi näin suomalaisen musiikin historiaan.
Englanniksi laulavan Malmin Briardia ei edes pidetty puhdasverisenä punkyhtyeenä. Punk-leima liitettiin työttömyydestä ja muista yhteiskunnan ongelmista Pelle Miljoonan tyyliin suomeksi laulaville yhtyeille.
Mutta punk oli muutakin kuin anarkiaa ja sotaa apatiaa vastaan. Se oli ennen kaikkea nuorison osoitus siitä, että omaehtoinen tekeminen ja luja usko itseensä voi kantaa vaikka minne - kaiken ei tarvitse tulla ylhäältä annettuna.
"Mielestäni kyse oli ennen kaikkea nuorisoliikkeestä, jossa nuoret pääsivät positiivisesti puristelemaan finnejä. Esimerkiksi äitini asui yhdessä venäläisen huippupianistin kanssa. Hän korosti sitä, kuinka minun musani on roskaa ja kuinka pitää treenata joka päivä kymmenen tuntia - ja sitten joskus kymmenen vuoden päästä pääsee levyttämään. Kun me menimme heti alussa tekemään singleä, niin hän oli aivan ihmeissään, että miten joku pikkunulikka pääsee studioon", Vainio nauraa.
Vaikutus näkyy yhä
Vaikka ensimmäisistä suomalaisista punklevytyksistä löytyy enemmän säröjä ja kömpelyyksiä kuin säätöjä ja virityksiä, tarttui vinyyleille sitäkin enemmän asennetta ja omaperäisyyttä.
Valtiovallan suojeluksessa vientituotteeksi kohonnut suomalainen nykyrockmusiikki onkin paljossa velkaa punkille ja sitä seuranneelle uudelle aallolle.
"Onhan noissa levyissä oma fiiliksensä vielä tänäkin päivänä. Hienoa, että ne on saatu tallennettua - ne ovat osa kulttuurihistoriaa."
Bändien ja levyjen lisäksi punkaalto synnytti klubeja ja pienlehtiä eri kaupunkeihin. Suomen ensimmäisen paikallisradion, Radio Cityn, juuretkin ovat sitä kautta punkissa, että radioasema aloitti toimintansa vuonna 1979 Elävän musiikin yhdistyksen Elmun tiloiksi vallatussa Ruoholahden Lepakkoluolassa.
"Silloin ei ollut vielä internetiä. Nuoret liikkuivat ulkona toisin kuin nykyään, jolloin lapset istuvat netin ääressä ja harrastuksiin viedään autolla", kuvailee Vainio yhteiskunnan muutosta.
Mutta mihin jäi Briard?
Sidi Vainio soitti kaikilla neljällä 70-luvun lopun Briard-singlellä ja 1983 julkaistulla Miss World -albumilla, jonka tekoon Malmi ja kumppanit kokoontuivat muiden bändikiireiden lomassa.
Vainio siirtyi Briardista Päät-yhtyeeseen, joka 1970-luvun lopussa oli vielä silkkaa punkia. Päistä mies päätyi vielä Shadowplayn rumpaliksi, joka pääsi maistelemaan myös kansainvälistä suosiota.
Malmi ja Andy McCoy lyöttäytyivät yhteen vielä 90-luvun puolivälissä ja saivat aikaan Andy McCoy & Pete Malmi: Briard -albumin 1996.
Vainio ei enää ollut mukana Briardin reinkarnaatiossa, sillä tiedemaailma oli vienyt miehen jo 1980-luvun puolivälissä.
"Soittaminen ja keikkailu eivät sopineet yliopistokuvioihin", perustelee Vainio siirtymistä aktiivisista keikkabändeistä pienimuotoisempiin soittokuvioihin.
Mutta miten kävi Pete Malmille, tuolle rääväsuiselle nuorelle miehelle, jonka Briardista piti tulla ei enempää eikä vähempää kuin maailman paras bändi.
"Olen kuullut huhuja, ettei Pete olisi enää kovin vahvoilla", huokaisee Seppo Sidi Vainio.