"Reino toivoi, että hänen arkistonsa luovutetaan Oulun yliopiston kirjastoon. Hänhän oli puuhaamassa yliopistoa ja oli sen kunniatohtori", perustelee toimittaja Wesa Rinne äitinsä Anna Rinteen päätöstä luovuttaa viime vuonna edesmenneen Posion Karhun, kirjailija ja koskisoturi Reino Rinteen laaja arkisto Oulun yliopiston kirjastolle.
Rinteen arkistoa ei ole punnittu eikä nimikemäärää laskettu, mutta 30 mapillisen kuorman isänsä kirjeenvaihtoa, käsikirjoituksia, kirjoja ja leikekirjoja on Wesa siirtänyt Koillismaalta Ouluun Linnanmaalle.
Hän viimeisteli tuomisiaan torstaina luovutuskuntoon, sillä luovutuksen on määrä tapahtua nimenomaan tänään, Aleksis Kiven päivänä. Myöhemmin Reino Rinteen nimikkokokoelmaan lahjoitetaan noin tuhannen kappaleen työkirjastoksi kutsuttu osa suvun kirjastosta, Wesa Rinne kertoo.
Ylikirjastonhoitaja Päivi Kytömäki puolestaan pitää perusteltuna sitä, että koko materiaali tulee samaan paikkaan eikä jakaudu esimerkiksi maakunta-arkiston ja yliopiston kesken. Hän katsoo, että Reino Rinteen arkisto muodostaa tärkeän tutkimuksen lähdeaineiston ainakin kahdelle, kolmelle tiedekunnalle.
Joutsentiedot
Reinon lehdestä
Reino Rinteen arkistosta löytyy kirjeitä merkittäviltä pohjoisilta kirjailijoilta eri vuosikymmenien ajoilta. Niiden satojen henkilöiden joukossa, jotka kirjoittivat kirjeitä Rinteelle, oli laulujoutsenen pelastajaksi noussut eläinlääkäri-kirjailija Yrjö Kokko, jonka syntymän 100-vuotisjuhlia on tänä vuonna vietetty. Kirjeenvaihto kahden pohjoisen kirjailijan välillä kesti 30 vuotta, vuodesta 1947 Kokon kuolinvuoteen 1977.
Kokko arvosti Rinteen linjaa tämän luotsatessa Koillissanomia päätoimittajakaudellaan. Niinpä Kokko erittelikin vuoden 1968 tammikuussa:
"Onpa lehtesi minulle myös luonnonsuojelu- ja kulttuurilehti. En minä jaksa lukea näitä pääkungin viisaitten kirja-arvosteluja ja kulttuurisanaan assosioituu aivoissani diktatuuri- ja nousukasmaat. Luen ne lehdestäsi. Sivistystä me tarvitsemme emmekä mitään kulttuuria. Joutsentiedot saa parhaiten lehdestäsi. Siis sen mitä tarvitsen, kaiken."
Kirje ei varmastikaan ollut yllätys Rinteelle, sillä jo syyskuussa 1967 oli Kokolta tullut samansuuntaista postia Koillissanomista:
"Ilman mitään kohteliaisuuksia tunnustan, että se on minulle myös minun ainoa kulttuurilehti. En minä lue parnassoja tai muita sellaisia lehtiä. Silmäilen nopeasti Helsingin sanomat 'läpi' ja sillä siisti. Sillä minä en jaksa lukea lassinummien kulttuuria."
Kokko tuki Rinnettä tämän koskisodassa. Koskisodan seurauksena Kuusamon koskia ei koskaan valjastettu, mistä syystä Kuusamo on nyt merkittävä matkailukeskittymä:
"Sinullehan se on kuin jano tai nälkä; luonnollinen kuin itsepuolustus", Kokko luonnehti tilannetta vuoden 1968 joulukuussa toivottaessaan nuoremmalle kirjailijakollegalleen paitsi hyvää joulua myös onnea vuodelle 1969.
Meheviä makupaloja Erno Paasilinnalta
"Kiinnostavia Erno Paasilinnan kirjeitä ovat Kaltion päätoimittaja-aikana lähetetyt ja kulttuurilehti Pohjoisen perustamisen aikaan naputtelemat", Wesa Rinne kertoo ja toteaa, että näistä olisi saatu meheviä makupaloja Pohjoisen 25-vuotistaipaleesta kertovaan historiaan.
40 vuotta sitten, 1.6.1963 kun Paasilinnalle on vihjailtu Kaltion päätoimittajuudesta, hän lähettää Kemistä Reinolle, Koillissanomien silloiselle päätoimittajalle kirjeen, jossa paljastaa haluavansa oikeastaan mieluummin Koillissanomiin kuin Kaltioon.
"Jos siellä joku toimittaja kuolisi (päätoimittajaa lukuun ottamatta, Luoja häntä varjelkoon) niin minä olisin melko valmis lähtemään sinne. Naputtamaan uutisia mistä aiheesta tahansa. Oletko nähnyt kenessäkään toimittajassasi kalvetustautia, horkkaa tai spitaalia?" Paasilinna kyselee.
Lokakuun 14. päivänä saman vuonna Erno Paasilinnan kirje on kirjoitettu jo Kaltion paperille ja hän tunnustaa, ettei Kaltion henkiinherättäminen ole mikään pieni tehtävä, jos ottaa sen laajemmin kuin rutiinitehtävä edellyttäisi. "Minulla ei ole varaarutiiniin ja siksi olen työssä kiinni kuin toukka", hän tunnustaa.
Jo tammikuussa 1964 Rinne saa tietää Paasilinnalta, että kovaa kuuluu: "Johtokunta erotti toimitussihteerin yhdenpakinan takia, samoin Ripatin (=Aku-Kimmo). Molemmat peruuntuivat siihen, että jätin eroanomukseni. Tehtiin pykälät, joiden mukaan vastaan yksin lehden asioista toimituksellisella linjalla. Tämmöistä tämä on."
Paasilinnan kirjailijaveljeksistä Arto tuli melko pian tämän kirjeenvaihdon jälkeen Rinteen luotsaamiin Koillissanomiin. Arton kirjeitä edustakoon kevättalvella 1964 Varkaudesta lähetetty, jossa tämä sanoo tulevansa töihin Kuusamoon:
"Kiitos siis yhteydenotosta, terveisiä Hilkalta, joka kyllä on vähän vastaan koska se Kuusamo on niin pieni paikka. Mutta kun sanon että Kuusamossa ei ole viinakauppaa niin kaipa hänkin lähtisi reissuun."
Haanpään asialla tämän kuoleman jälkeenkin
Kirjailija Pentti Haanpää oli Reino Rinteen kanssa kirjeenvaihdossa, ja hänen kuolemansa jälkeen professori EinoKauppinen yritti saada Rinteenkin kautta tietoja Haanpäästä. Hän jopa ehdotti:
"Olisin Sinulle kiitollinen, jos joskus voisit tunnetussa pakinanurkassasi mainita Haanpäästä siinä ,mielessä, että olisiko Koillismaalla ihmisiä, joilla olisi jotakin omakohtaista muistoa kirjailijasta."
Tämä pyyntö lähti Tapiolasta Posion Karhulle osoitettuna 1.2.1960, ja Koillissanomat julkaisikin jo 6.2. Rinteen pakinan Oletteko tavannut Pentti Haanpään, jonka tämä kirjoitti nimimerkillään Kitkalainen.
Haanpään omat viestit ovat toisten sanankäyttäjien vuolaiden kirjeiden joukossa luku sinänsä. Kun Reino Rinne Oulussa asuessaan, Kaltiota ja Kalevaa toimittaessaan ja Merikoskikerhoa perustaessaan heti sodan jälkeen marraskuussa 1945 yritti houkutella Haanpäätä esitelmöimään, Piippolasta tuli seuraavanlainen vastaus:
"Ikävä kyllä minun täytyy olla yhäkin sillä kannalla, että esitys ja lukutaitoni ovat niin heikot, että niitä ei kannata näyttää. Mikäli hallitsen sananmahtia tapahtuu se kynänvarren välityksellä.
Joten en voi siis lupautua mainittuun tilaisuuteen tulemaan."