Porvarihallitus oli vuosikymmeniä mörkö. Nykyhallitus sai jynssätyksi leimaa näkymättömiin, mutta löi sen nyt itse kylkeensä ennen kuin oppositio ja ay-liike edes ehtivät asialle. Eläkeikäpäätös on sinänsä oikea, mutta sen tekotavasta voi langeta iso lasku.
Tuokiokuva lokakuun alkupäiviltä 1991: Helsingin Hakaniemen torilla liehuu punalippuja niin kuin Neuvostoliitossa konsanaan, ja Suomi on yleislakon partaalla. Tuokiokuva saman vuoden marraskuulta: Suomen Pankki devalvoi paniikkitunnelmissa markan 14 prosenttia.
Dramaattiset hetket tulevat jostakin syystä elävästi mieleen vajaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Tuolloin vallassa oli Esko Ahon johtama porvarihallitus, nyt on vallassa Matti Vanhasen johtama porvarihallitus.
Työmarkkinajohtajat pakottivat tuolloin työttömyysturvan leikkauksia kaavailleen porvarihallituksen useita kertoja kontalleen, nyt he puhuvat mahdollisista järjestötoimista hallituksen eläkeikäpäätöksen takia. Suurin ero porvarihallitusten toimintaympäristössä on se, ettei ongelmia voi enää lakaista maton alle devalvoimalla euro.
1990-luvun kotimaista lamaa ei voinut eikä tämän päivän globaalia talouskriisiä voi objektiivisesti panna kahden porvarihallituksen piikkiin. Sen sijaan niillä oli ja on kiistatta suuri vastuu, miten päästä pinnalle talouden syväsukelluksesta. Ainakin nyt näyttää siltä, että historia toistaisi itseään eli että nykyinen porvarihallitus yrittäisi sammuttaa talouspaloa edeltäjänsä tyylillä.
Ahon hallituksen juoksu oli yhtä kriisinhallintaa. Sen sijaan Vanhasen hallituksen vajaat kaksi vuotta olivat auvoisaa talouskasvua. Hallituksen ja ay-liikkeen välit joutuivat kyllä sinäkin aikana lujille, kun hallitus ajoi läpi lain, jolla sairaanhoitajia olisi pakotettu töihin mahdollisen hoiturilakon aikana. Viime vuonna hallitus seurasi sen sijaan tumput suorina sivusta, kun liittotason palkkaneuvotteluissa sovittiin kovia korotusprosentteja, jotka taantuman oloissa ovat jo tähtitieteellisiä.
Useimmat ovat varmaankin sisimmässään yhtä mieltä hallituksen kanssa siitä, että suomalaisten työuria on pidennettävä. On saatava ihmiset työn laitaan nuorempina ja pidettävä heidät pidempään työelämässä. Olivatpa syyt mitkä tahansa, Suomi on kansainvälisessä katsannossa luonnonoikku: opinnot kestävät pidempään kuin muualla, ja eläkkeelle lähdetään varhemmin kuin muualla. Se on pitkän päälle kestämätön yhtälö.
Hallituksen valitsema tapa päättää eläkeiän nostosta ja kertoa siitä yhtäkkiä töksähtäen oli kuitenkin lievästi sanottuna omituinen. Se kertoo harvinaisesta poliittisesta kokemattomuudesta, jopa naiiviudesta. Ja kun vielä Vanhanen töräytti Ylen Ykkösaamussa, että hän sai idean eläkeiän nostosta Rukan lumilla, hätäisen päätöksen vaikutelma vain vahvistui.
Lisäksi Vanhanen sanoi, ettei ay-liikkeeltä olisi maksanut vaivaa kysyä mielipidettä eläkeiän nostosta, koska vastaus olisi kumminkin ollut ei. Tällä logiikalla ei olisi järkeä neuvotella mistään kielteisistä asioista. Eläkepäätöksen tekotapa lyö korville valtiovarainministeri Jyrki Kataisen kauniita sanoja talouskriisin torjunnasta talvisodan hengessä.
Aivan vedenpitävä ei ole sekään Vanhasen perustelu, että periaatepäätös eläkeiän nostosta kuuluu hallituksen toimivaltaan. Etujärjestöille on Suomessa kyllä sinänsä kertynyt liiaksikin valtaa. Muistissa on SAK:n puheenjohtajan Lauri Ihalaisen lausahdus Talouselämä-lehdessä 2002: "Meille kuuluu kaikki paitsi ulkopolitiikka".
Vanhanen kuitenkin sivuutti tosiasian, kuka eläkkeet maksaa. Ja yleensä on niin, että se joka maksaa, saa myös osallistua rahojensa käyttöä koskevaan päätöksentekoon. Olisi ollut yllätys, jos kutakuinkin samankaltaista eläkeikäpäätöstä ei olisi saatu tehdyksi melkoisen kivuttomasti normaalein kolmikantaneuvotteluin. Koska valuuttakurssi ei enää jousta, suuret talousongelmat voidaan ratkaista vain niin sanotulla sisäisellä devalvaatiolla eli finanssi- ja palkkapolitiikan kautta eli puuttumalla budjetin kautta erilaisiin etuisuuksiin ja tuloneuvottelujen kautta palkkoihin. Kolmas konsti on velanotto. Ei taitaisi olla huono idea, että Vanhanen ja Katainen kilauttaisivat kavereille eli Aholle ja silloiselle valtiovarainministeri Iiro Viinaselle ja kysyisivät heidän kokemuksiaan.
Nyt sen sijaan on mahdollista, että edessä on suurmielenosoituksia, kenties yleislakkokin. Päälle painaa vielä työmarkkinakierros, jolle taloustaantuma ja hallituksen ärsyttämä ay-liike tarjoavat mahdollisimman huonot lähtökohdat. Vanhanen ja Katainen ovat jo kyllä alkaneet lepytellä ay-pomoja tarjoamalla neuvotteluja siitä, miten hallituksen linjapäätös pannaan toimeen. Saa nähdä, riittääkö se ay-johtajille. Jos ei, edessä voi olla katkera kevät.
Oppositiolle tämä kaikki on tietysti mannaa. On kyllä kumma, jos SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ei saa nyt puolueensa nokkaa nousuun. Porvarihallitus oli Suomessa pitkään Naton tapainen mörkö. Nykyhallitus onnistui häivyttämään leimaa, mutta nyt se on helppo lyödä takaisin. Hallitus tekee sen vielä ihan itse.
***
Herra Aleksandr Novikov pelkää kostoa, jos Suomi karkottaa hänet Venäjälle. Novikov väittää urkkineensa oppositiopuoluetta turvallisuuspalvelu FSB:n lukuun. Koko homma haiskahtaa. Eikös nyky-Venäjällä päin vastoin palkita näin pyyteettömästä työstä? Ja Suomella on pitkä perinne siitä, mitä itäloikkareille on tehty.