Neljä vuotta sitten nähtiin, mikä voima poliittisiin mielikuviin sisältyy. Esko Ahon johtama keskusta hävisi eduskuntavaalit täpärästi 17 000 äänen erolla. Puolue olisi voinut voittaa, elleivät sosiaalidemokraatit olisi onnistuneet mustamaalaamaan taiten keskustan työreformia.
Demaripropagandistit nostivat ensin työreformin tikun nokkaan ja julistivat sen palkansaajille vaaralliseksi poliittiseksi asiakirjaksi. Sen jälkeen he vahvistivat toistuvalla rummutuksellaan patamustaksi maalaamaansa kuvaa työreformista. Kansa ei ollut lukenut omin silmin riviäkään työreformista tai tuskin edes nähnyt koko dokumenttia. Sille oli helppo todistella, että keskusta kurittaa palkansaajia, jos se pääsee valtaan.
Demarien väite oli uskottava kahdesta syystä. Ensiksikin siksi, ettei keskusta ollut aito palkansaajapuolue äänestäjien silmissä. Keskustan politiikan painopiste on ollut aivan muualla kuin työelämän kysymyksissä. SAK:n mielikuvaguru, SDP:n nykyinen puoluesihteeri Eero Heinäluoma oli todistellut gallupien avulla vuosia, että SDP nautti suurinta arvostusta palkansaajapuolueena Suomessa. Demarit olivat siis uskottavia todistajalausunnon antajia palkansaajain näkökulmasta.
Väitteen tehoa vahvisti vielä keskustan sisäinen eripura. Puolueen ay-aktiivit suhtautuivat nurjasti työreformiin ja toivat avoimesti kantansa julki. Ratkaisevat liikkuvat äänet jäivät keskustalta saamatta ilmeisesti juuri työreformin takia.
Tämän vaalitaistelun mörkö on porvarihallitus, SDP:n projisoimana. Alkutahdit löi itse pääministeri Paavo Lipponen, joka pelkisti jo viime vuoden puolella, että vaaleissa valitaan "porvarillisen meiningin" ja SDP:n edustaman vakauden välillä.
Lipponen käytti samaa ilmaisua jo neljä vuotta sitten, mutta siitä nousi vasta nyt kohu. Lausumaa kun tulkittiin yleisesti niin, että SDP lähtee vain hallitukseen, jossa sillä on pääministerin paikka. Ei kukaan puoluejohtaja niin hölmö ole, että rajaisi monipuoluemaassa hallitusvaihtoehtonsa vain yhteen. Ei etenkään Lipponen, joka on pitänyt virheenä SDP:n vapaaehtoista vetäytymistä oppositioon 1991.
Demarien myöhemmät lausunnot ovat osoittaneet, että he pelottelevat porvarihallituksella puhtaan itsekkäistä syistä. He soittavat hälytyskelloja saadakseen väkensä vaaliuurnille ja estääkseen liikkuvia äänestäjiä eksymästä keskustan kelkkaan.
Porvarihallituksen lokaaminen on helppoa. Se ei näet nauti suosiota kansan keskuudessa. Sinipuna ja punamulta ovat olleet pitkään parempia hallituspohjia suomalaisten silmissä. Käsityksiin vaikuttavat muistot, joita suomalaisilla on Esko Ahon hallituksen ajoilta.
Porvarihallitus nousi valtaan juuri silloin, kun Suomi ajautui rauhanajan syvimpään lamaan. Hallituskaudella 1991-1995 tapahtui ikäviä asioita lähes joka viikko. Työttömyys kipusi puoleen miljoonaan, yrityksiä meni nurin, velat kaatuivat ihmisten syliin, markka devalvoitiin kahdesti, Neuvostoliitto hajosi, etuuksia leikattiin, veroja kiristettiin, pankkikriisi pantiin veronmaksajien piikkiin, Suomi teki päätöksen liittyä Euroopan unioniin
Kansa pani kaiken tuon ja paljon muutakin Ahon hallituksen syyksi. Porvarihallitus teki virheitä, muun muassa valuuttakurssi- ja veropolitiikassa, mutta yleisesti ottaen se hoiti työnsä hyvin, kun saavutukset suhteuttaa niihin vaikeuksiin, joiden kanssa se paini neljä vuotta. Lipposen hallitusten elämäkin on ollut rankkaa, mutta vaikeuksien mittasuhteet ja määrä eivät vedä vertoja Ahon hallitukselle.
Porvarihallituksesta jäi siis vain ikäviä muistoja, mutta tunnot tuskin olisivat erilaisia, olisipa vallassa ollut mikä kabinetti hyvänsä. Lamaan johtaneita virheitä oli tehty jo 1987-1991 sinipunan ja aiempien punamultahallitusten aikana. Ahon hallitus joutui keskelle kriisiä antamaan Suomelle tekohengitystä. Lipposen hallitukset ovat jatkaneet pesänselvitystä ja ovat suoriutuneet tehtävästä kunnialla.
Kun demarit nyt pelottelevat porvarihallituksella, kuten Heinäluoma viimeksi Vantaalla lauantaina, he antavat tietoisesti väärän todistuksen - samanlaisen, minkä he esittivät työreformista. Se on kuitenkin politiikassa täysin sallittua. Kyse on poliittisista lausunnoista, joista ei joudu vastuuseen oikeudessa ja jotka voi kumota toisenlaisilla poliittisilla lausunnoilla
Ongelma on vain siinä, ettei muita lausuntoja juuri esitetä. Anneli Jäätteenmäki ja Ville Itälä pelaavat SDP:n pussiin, kun eivät tuo esiin porvarihallitusta luontevana vaihtoehtona. Itälä on sentään jaksanut muistuttaa siitä, mutta hänenkin lausuntojaan leimaa ulkokultaisuus. Ikään kuin hän puhuisi siitä vain muodon vuoksi ja taktisista syistä.
SDP:n ja keskustan johto ei selvästikään usko porvarihallitukseen. Vanhat epäluulot ja kaunat vaikuttavat yhä, ja SDP lienee kummallekin todellisuudessa mieluisampi vaihtoehto hallituskumppanina. SDP:n asema vaalien jälkeisessä hallituspelissä on siksi vahva, kävi sille äänestyskopissa kuinka hyvänsä.
Kokoomuslaisten penseyteen porvarihallitusta kohtaan heijastuvat muistot Ahon hallituksen ajoilta: keskustalaiset vetivät heitä kölin alta mennen tullen. Keskustalaiset kavahtavat taas opetusta, jonka ay-liike antoi Ahon hallitukselle yleislakkouhkausten avulla. Jäljet pelottavat.
Terveessä demokratiassa mikään hallituspohja ei saisi olla toista huonompi. Vallan vaihtuminen pitkän valtakauden jälkeen on luonteva ja jopa toivottava tapahtuma. Vallan keskittyminen samoihin käsiin synnyttää poliittisia lukkoja ja luutumia. Luonteva uudistuminen estyy.
Sinipuna on näyttänyt kyntensä ja hoitanut yleisesti ottaen tonttinsa hyvin. Mutta se on epäonnistunut työttömyyden puolituksessa, vaikka se sai siihen neljä vuotta lisäaikaa. Rakenneuudistuksetkin ovat jääneet vähäisiksi. Olisiko aika kokeilla vaihteeksi jotain muuta politiikkaa?