Porvarienemmistöisen Suomen eduskunnan poliittisiin erikoisuuksiin kuuluu se, ettei porvarihallitus ole ollut maan historiassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta luonteva vaihtoehto muiden joukossa. Nykyisen sukupolven kokemusta leimaa muisto Esko Ahon hallituksesta 1991--1995. Se ei kuitenkaan sen paremmin syntynyt kuin elänyt normaaleissa oloissa.
Vaalit voittanut keskusta ei alun perin tähdännyt yhteiseen hallitukseen kokoomuksen kanssa, vaan se syntyi, kun Pertti Paasion johtama ja vaalit hävinnyt SDP päätti itse suunnata oppositioon kannatusta kasvattamaan. Uusi hallitus sai tuota pikaa huomata, että maa petti sen ja koko Suomen alta. Ahon porvarihallituksen nelivuotiskaudesta lamaan syöksyvän maan peräsimessä tuli hyvin poikkeuksellinen.
Aktiivisessa muistissa on myös porvaripuolueiden johtajien "kassakaappisopimus", jonka presidentti Mauno Koivisto teki tyhjäksi 1987 omilla operaatioillaan. Sopimuksen varjo heijastuu yhä hallituspoliittisen keskustelun ylle Suomessa. Etenkin vasemmisto kaivaa vanhat pelot yhtä mittaa esiin, kun puhe kääntyy ei-sosialististen puolueiden valtapyrkimyksiin.
Viime presidentinvaalien toisen kierroksen onnistuneen yhteistyön jälkeen keskustan ja kokoomuksen piireissä on yhä enemmän pohdiskeltu muutakin yhteispeliä. Poliittista virtaa tunnutaan nyt vietävän siihen suuntaan, ja etenkin kokoomuksesta puheita porvarihallituksesta on kuultu usein. Esimerkiksi Kalevan haastattelussa keskiviikkona puolueen eduskuntaryhmän johtaja Jyri Häkämies sanoi porvarihallituksen nousseen todelliseksi vaihtoehdoksi punamullalle puolueen keskustelunavausten takia.
Kokoomuslaiset saivat yllättävää tukea ajatuksilleen nuoren polven keskustavaikuttajien tuoreesta kirjasta, jossa kallistuttiin "vihersinisen" vaihtoehdon puolelle. Kirjoittajajoukossa on mukana niinkin kova nimi kuin keskustan varapuheenjohtaja, ministeri Paula Lehtomäki, josta kaavaillaan Matti Vanhasen seuraajaa.
On hyvin ymmärrettävää, että SDP:n johto on hermostunut näistä puheista. Nehän merkitsevät suoraa uhkaa puolueen hallitustaipaleelle. Suomen politiikan kannalta on kuitenkin tervetullutta, jos myös porvarihallitus nousee luontevaksi osaksi keskustelua. Mikään hallituspohja ei saa olla itseisarvo. Hallitukset ovat työkaluja, joilla maan asioita hoidetaan, ja työkalupakissa on hyvä olla mahdollisimman monia eri välineitä.
On luontevaa, että suurin eduskuntapuolue ottaa aloitteen käsiinsä vaalien jälkeen ja kutsuu muut neuvottelemaan hallituspohjasta ja -ohjelmasta. Tästä onkin sovittu puolueiden kesken. Mutta yhtä luontevaa on, että muilla on halutessaan mahdollisuus kieltäytyä suurimman puolueen kosinnasta. Juuri tuo mahdollisuus SDP:tä huolettaa. Porvarillisen enemmistöhallituksen saa nimittäin syntymään Suomeen nykyisin aina, jos siihen on vain halua. Toki vaalituloksellakin on merkitystä: jos jokin puolue nousee selvästi suurimmaksi tai romahtaa pahasti, sen on syytä näkyä hallitusratkaisussa.
Suomelle on eduksi, että kaikki hallitusvaihtoehdot ovat aidosti käytettävissä. Se lisää äänestäjien valtaa sekä pitää puolueet ja poliitikot hereillä, joskin se voi myös tehdä nykyisen hallitustaipaleen lopun kuoppaiseksi. Sitä ei tarvitse kuitenkaan kavahtaa, koska mitään syviä periaatteellisia jakolinjoja ei ole enää Suomessa.