Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
Suomen ja Pohjoismaiden historian
professori.
Jos eläisimme edelleen 1930-luvun asetelmissa, uunituore porvarihallitus olisi täyttänyt suurteollisuuden poliittiset unelmat. Ehkä niin tekee myös Matti Vanhasen sinivihreä kabinetti? Elinkeinoelämän myönteinen hyrinä ja tunnetut poliittiset ambitiot joka tapauksessa vihjaavat siihen suuntaan.
1930-luvulla kysymys ei ollut puhtaasti porvarillisten hallitusten harvinaisuudesta, toisin kuin pitkinä sotien jälkeisinä vasemmistokeskustalaisen hegemonian vuosikymmeninä. Maailmansotien välillä Suomea hallitsivat enimmäkseen porvarihallitukset. Ainoat tärkeät poikkeukset olivat Väinö Tannerin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja 1937 muodostettu A. K. Cajanderin punamultahallitus.
Liike-elämää häiritsivät 1920-30-luvulla porvarillisten hallitusten heikkous ja päättäjien kehno talouselämän tuntemus.
Jälkimmäisen osalta kuvaava on metsäteollisuuden päälobbarin Axel Solitanderin valitus Suomen Washingtonin lähettiläälle Armas Saastamoiselle: "Kuta kauemmin seuraa taloudellisen tilanteen kehitystä sitä raskaammalta tuntuu se epäkäytännöllisyyden, ummehtuneisuuden, teoretisoinnin ja suoranaisen tyhmyyden ilmapiiri, jossa maan asioiden hoitajat ja etenkin herrat kansanedustajat liikkuvat aivan kuin kotonaan."
Puunjalostusteollisuuden keskusliiton johtaja Solitander ei ollut kuka tahansa tyhjänpuhuja. Hänen takanaan oli neljä viidesosaa Suomen viennistä ja kaikki suurimmat metsäfirmat. Niiden taloudellinen mahti oli sitä mitä Nokialla nyt - tai suhteellisesti ottaen paljon enemmänkin.
Teollisuudella ei ollut kuitenkaan poliittista vaikutusvaltaa mielestään riittävästi. Yksi tapa edistää asiaa oli saada omia miehiä eduskuntaan, kuten Kai Häggman Metsän tasavalta-teoksessaan kuvaa.
Yritysjohtajat eivät kuitenkaan hevin värväytyneet ehdokkaiksi. Siksi Solitander ylistikin Saastamoista "valtiollisen asevelvollisuuden" suorittamisesta, kun vaneritehtailija-diplomaatti asettui vientiteollisuuden pääehdokkaaksi 1924 eduskuntavaaleissa. Samaa siviilirohkeutta hän toivoi vuorollaan muiltakin "asemamme oikein" ymmärtäviltä teollisuusmiehiltä.
Toinen tapa oli tukea teollisuuden tarpeita ymmärtäviä muita ehdokkaita vaalitaistelussa. Tällä keinolla teollisuus, kauppa ja liikepankit laskivat saaneensa yhteensä eduskuntaan parhaimmillaan toistakymmentä kansanedustajaa, nimekkäimpiä heistä Risto Ryti, monivuotinen ulkoministeri Hjalmar Procopé ja teollisuuden unelmahallitusta 1932-36 pääministerinä johtanut professori T. M. Kivimäki.
Kolmas tapa oli tukea markkinatalouden ja porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kannalla olevia puolueita. Metsäteollisuuden kohdalla tämä tarkoitti aluksi vain kokoomusta ja ruotsalaista kansanpuoluetta, mutta jo 1920-luvun puolimaista lähtien juuri T. M. Kivimäen ansiosta myös pientä edistyspuoluetta.
Kuhertelu Lapuan liikkeen perintöä 1930-luvun alussa jatkaneen IKL:n kanssa loppui sen sijaan melko lyhyeen.
Liike alkoi lähentyä kommunismia muistuttavaa fasismia ja muutenkin "ryhmän järkevään käsittelyyn on sangen vähän mahdollisuuksia, koska se on niin itseään täynnä, ettei näe omaa nokkaansa", Solitander raportoi metsäyhtiöiden vuorineuvoksille.
Poliittisina päävastustajinaan metsäteollisuus piti maalaisliittoa ja sosiaalidemokraatteja - ellei oteta lukuun itsestään selviä ykkösvihollisia, Moskovasta johdettuja kommunisteja, joiden julkinen toiminta kiellettiin kokonaan 1930.
Maalaisliitto oli metsäteollisuudelle erityinen ongelma.Talonpoikaisten metsänomistajien luokkaetuja tiukasti puolustaessaan ja erilaisia "valtiososialistisia" hankkeita sosiaalidemokraattien vanavedessä myötäillessään agraaripuolue esiintyi hyökkäävästi teollisuutta vastaan. Silti maalaisliitto oli porvarillinen puolue, jonka merkitys Suomen valtarakenteissa oli sille tukensa antaneen laajan maalais- ja viljelijäväestön ansiosta aivan keskeinen.
"Se, joka saa tämän pienviljelijäväestön puolelleen, samalla saa käsiinsä valtiovallan tässä maassa", Solitander tiivisti metsäteollisuuden johtoportaan tulkinnan maalaisliiton strategisesta roolista vuoden 1937 salaisessa muistiossaan "Porvarillinen vaiko sosialistinen hallitusvalta Suomeen".
Näkymät vaikuttivat teollisuuden näkökulmasta synkiltä: Kivimäen pitkäaikaisen porvarihallituksen linjaa ei onnistuttu jatkamaan, teollisuuden kannattama Ukko-Pekka Svinhufvud, joka oli presidenttinä estänyt SDP:n nousun hallitukseen, oli äänestetty 1936 vaaleissa takaisin Luumäelle, ja maahan oli muodostettu uuden maalaisliittolaisen tasavallan presidentin Kyösti Kallion siunauksella kammottu punamultahallitus.
Teollisuudelle - tai ainakin suurille metsäyhtiöille - tilanne näyttäytyi katastrofina. Maalaisliitto oli lähtenyt sosialistien matkaan, presidentinlinnassa istui väärä mies ja kaiken muun pahan lisäksi talonpoikien ja työläisten kansanrintamahallituksen pääministeriksi oli noussut valtiollisen puunjalostusteollisuuden "ylipappi" metsäprofessori Cajander. Ovea oltiin toisin sanoen avaamassa sosialistiseen Suomeen, teollisuuden strategit arvioivat, ja sitä suuremmalla syyllä yhtiöiden oli jatkettava ponnistelujaan laajan porvarillisen yhteisrintaman luomiseksi.
Sota katkaisi näiden suunnitelmien toteuttamisen, mutta itse perusidea ei hävinnyt.