Kaksi suurta porvaripuoluetta selvittää ilmeisen vakavissaan yhteistyötä presidentinvaalien toisella kierroksella. Tulosta ei silti kabineteissa päätetä.
Presidentinvaalit lähestyvät erikoisella tavalla. Yhtäkään ehdokasta ei ole vielä virallisesti tiedossa, mutta kulisseissa tapahtuu jo paljon. Uusin käänne oli kokoomuksen puoluesihteerin Harri Jaskarin sunnuntaina Kalevassa tekemä paljastus, jonka myös keskustan puoluesihteeri Eero Lankia vahvisti myöhemmin. Kokoomus ja keskusta käyvät neuvotteluja yhteistyöstä ensi vuoden presidentinvaalien toisella kierroksella.
Yhteisesti julkistettu sitoumus yhteistyöstä olisi iso, jopa historiallinen askel. Siksi hankkeen etenemistä seurataan monella taholla tarkkaan. Vielähän ei nimittäin mitään sopimusta ole, eikä sellaisen syntyminen ole varmaa. Puoluesihteerien käymät keskustelut voivat myös jäädä pelkäksi koepalloksi.
Kokoomuksen ja keskustan johdon turhautuminen nykytilanteeseen on helppo ymmärtää. Koko presidentti Urho Kekkosen jälkeisen ajan SDP:n ehdokas on aina valittu presidentiksi. Puhtaan vaalimatemaattisesti niin ei pitäisi käydä, sillä Suomessa on vankka ei-sosialistinen enemmistö.
Puolueiden kannalta on kuitenkin pulmallista, että presidentti valitaan aivan muun kuin normaalin puoluekannatuksen perusteella. Paras esimerkki tästä nähtiin 1994, kun toisella kierroksella olivat vastakkain Martti Ahtisaari ja Elisabeth Rehn. Henkilövaalissa RKP:n ehdokkaalla oli mahdollisuus päästä presidentiksi, mikä tavallisten kannatuslukujen mukaan olisi ollut aivan mahdotonta.
Eniten porvaripuolueiden välejä jäivät kaivelemaan viime presidentinvaalit, joissa kokoomuksesta ei tullut selvää tukea Esko Aholle. Keskustalaiset voivat syystä olettaa, että se ratkaisi pelin Tarja Halosen hyväksi. Kokoomuslaiset taas muistavat, miten keskusta juoksutti kokoomusta Ahon porvarihallituksen aikana.
Kabinettisopimusten logiikka ja todellinen tilanne eivät silti läheskään aina kohtaa toisiaan. Äänestäjien sitoutuminen puolueisiin on Suomessa poikkeuksellisen vähäistä, ja erityisen vähäistä se on presidentinvaaleissa. Käskytys ei toimi. Jos Tarja Halonen on ehdolla, nykyisillä kannatusluvuilla hänet saatettaisiin valita jopa jo ensimmäisellä kierroksella, olipa vastassa kuka tahansa.
Todennäköisimmin tilanne tasoittuu vaaleihin mennessä niin, että edessä on toinen kierros. Silloin keskustan asetelma ei ole mairitteleva. Puolueen olisi harjoitettava SDP:n kanssa lojaalia hallitusyhteistyötä, ja samaan aikaan se pyrkisi yhteistyössä oppositiopuolue kokoomuksen kanssa kaatamaan SDP:n presidenttiehdokkaan. Kaiken huippuna olisi tilanne, jossa kokoomus sitoutuisi pääministeri Matti Vanhasen taakse.
Useimmissa muissa maissa tällainen asetelma ei olisi edes teoreettisesti ajateltavissa, mutta suomalainen sisäpolitiikka on yhä aivan oma lukunsa. Täällä voi, oululaisittain sanoen, jokainen alkaa ketä vain.
Suoraa kansanvaalia ei silti ratkaista jakamalla ääniä puolueiden kabineteissa. Porvaripuolueet eivät voi sopia kannattajiensa puolesta mitään, vaan jokainen äänestäjä tekee ratkaisunsa itse. Onneksi, sillä mikään muu ei olisi demokratiaa.
Tämänkaltaisilla sopimuksilla ja keskusteluilla voi olla silti muitakin merkityksiä. Yritys voi nostattaa porvaripuolueiden yhteishenkeä, mistä voi olla niille hyötyä myöhemmin. Keskustalla ja kokoomuksella ei ole yhteistyössä paljon hävittävää: Halonen näyttää etukäteen niin ylivoimaiselta, että asetelma suorastaan pakottaa muita erilaisiin kokeiluihin.