Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov luonnehti 9.11. Suomen roolia seuraavaan tapaan: "Suomen kaltaisen, arvossa pidetyn eurooppalaisen ja puolueettoman maan apu kansainvälisen keskustelun aloittamiseksi voisi olla tärkeää välttämättömälle ja luovalle työlle."
Ennen muinoin ulkoministeriössä olisi tanssittu ripaskaa onnesta moisen puolueettomuustunnustuksen jälkeen. Vaan mitä teki ministeri. Kiiruhti kiistämään puolueettomuuden ja korosti Suomen olevan "poliittisesti liittoutunut EU:hun" ja tekevän "läheistä sotilaallista yhteistyötä Naton kanssa". Myöhemmin Alexander Stubb vielä täsmensi, että Suomi ei kuulu sotilasliittoihin "sellaisenaan" (?) ja leimasi puolueettomuuden menneisyyden termiksi.
Media löysi heti sopivia asiantuntijoita todistamaan, että juuri niin: puolueettomia emme ole, emmekä halua edes tulla. Kun Suomessa soittaa tiettyihin numeroihin, "kansainvälisen politiikan asiantuntija" todistaa mitä tilataan. Yhteistä todistajille on se, että he ovat aina karsastaneet puolueettomuutta. Aiemmin he kantoivat huolta siitä, että se oli ristiriidassa yya-sopimuksen hengen kanssa.
Surullisimmasta ylilyönnistä vastasi tapansa mukaan Suomen Kuvalehden päätoimittaja, joka vaati, että Lavrovin "käsitesekaannus" on välittömästi korjattava, koska "vakiintuessaan väärä ilmaisu vähitellen muuttaisi asemaamme": "Myöntyväisyys, lieväkin painostuksen hyväksyminen maamme maantieteellisen aseman perusteella, olisi virhe, jota tulevaisuus ei anna anteeksi." Jos puolueettomaksi leimautuminen "vähitellen muuttaisi asemaamme", onko väite luettava niin, että asemamme oli Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikana huonompi kuin nyt?
Kuuluuko puolueettomuuskäsite todella menneisyyteen? Silloin ilmeisesti Sveitsi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti ovat täysin tietämättömiä jämähtämisestään vanhakantaisuuteen, ja niille olisi pikimmiten osoitettava tie valoon. Sen verran en edes rohkene odottaa, että ulkoministeri ja hänen myötäilijänsä olisivat osanneet tehdä eron Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan ja puolueettomuuden välillä.
Sen suhteen onko Suomi puolueeton tai ei, eivät omaehtoiset ilmoitukset paljon paina. Olennaista on se, miten ulkopuoliset arvioivat linjaamme. Ilmeisesti nyt on vireillä salaliitto, koska Lavrov ja Yhdysvaltain merkittävin lehti New York Times samaan aikaan luonnehtivat Suomea puolueettomaksi. Kun sille tarjottimella tarjotaan moista roolia, osoittaa ajattelemattomuutta olla kääntämättä tulkintoja hyödyksi Suomelle. Kylmän sodan aikana puolueettomuus tarjosi liikkumavaraa pienille maille. Kannattaako moinen resurssi ehdoin tahdoin hylätä?
Entä onko Suomi "poliittisesti liittoutunut" EU:hun? Aikanaan jäsenyydestä äänestettäessä kansalaisille ei ainakaan tätä näkökohtaa korostettu. Milloinkaan ei ole käyty keskustelua siitä, että puolueettomuuspolitiikka olisi nimenomaisesti hylätty. Ja miten voimme olla poliittisessa liitossa yhteisön kanssa, joka ei ole pystynyt kehittämään edes yhteistä Venäjä-tulkintaa, -politiikasta nyt puhumattakaan.
Päättäjillä on näemmä tuhdisti omaehtoista halua uskoa Suomen tahto muiden taskuun. Aivan kuten se annettiin Saksalle 1918 ja muutamaa vuotta myöhemmin tyrkytettiin reunavaltioille, jotka tänä päivänä ovat posttraumaattisuudessaan EU:ssa juuri se ryhmä, johon Suomen kannattaa pitää etäisyyttä.
Suomen sotilaallisen Nato-yhteistyön korostaminen Lavroville ei todistanut ainakaan diplomaattisesta taituruudesta. Se oli kuin tikulla silmään ajankohtana, jolloin Venäjä kokee liittouman itseään vastaan kohdistuvaksi. Sopivasti samaan saumaan tuli vielä ilmavoimien komentajan ilmoitus, että Suomi lähettää kokonaisen Hornet-yksikön Saksaan Naton kelpoisuustesteihin.
Ei ihme, että Helsingin yliopiston tilaama tutkimus on pyritty ohittamaan mahdollisimman vähällä huomiolla. Se kun osoittaa, että Suomen liittyminen Natoon tulisi vaikuttamaan merkittävästi maan täysivaltaisuuteen. Antaisihan se ulkomaisille viranomaisille valtaa Suomessa vastoin perustuslakia. Perustuslakia rikkoisi myös isänmaan puolustamisvelvoitteen ulottaminen koko Nato-aluetta koskevaksi.
Miksi Suomen puolueettomuuspolitiikka närästää? Sen johtoajatuksenahan oli, että emme voi ratkaista turvallisuusongelmaamme hakemalla suojaa jostakin suurvaltaliittoutumasta toista vastaan, vaan pysyttäytymällä suurvaltain eturistiriitojen ulkopuolella ja viljelemällä hyviä suhteita kaikkiin maihin. Se pohjasi realistiseen käsitykseen omista mahdollisuuksistamme ja oli tarkoitettu palvelemaan ensisijaisesti omia etujamme. Se merkitsi politiikan tekemistä omilla ehdoilla. Eikä se milloinkaan merkinnyt ideologista puolueettomuutta: Suomi oli korostetusti länsimainen pohjoismainen demokratia.
Miksi tältä linjalta pitää nimenomaisesti irtisanoutua? Eivätkö nämä tavoitteet ole edelleen relevantteja? Jos niillä ei ole enää merkitystä, valtion johdon on syytä kertoa, miksi ne ovat vanhentuneita ja miksi ne eivät kelpaa tulevaisuuden ohjenuoraksi. Nyt Suomella näyttäisi olevan sekä Moskovassa että Washingtonissa sitä luottamusta, joka on puolueettomuuspolitiikan onnistumisen elinehto. Miksi sitä ei käytetä hyväksi?
Vai onko kysymys siitä - kuten ulkoministeri totesi - "ettei ulkopolitiikka ole sen kummallisempi juttu kuin kunnallispolitiikkakaan"? Siltä se valitettavasti näyttää. Siihen viittaa sekin, että Lontoossa Stubb vaihteeksi muisti Suomen olevankin puolueeton maa.
Poliittinen johtajuus Suomessa on nyt niin ohutta, että jo kunnallispolitiikkakin voi osoittautua ylivoimaiseksi haasteeksi.
Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.