Kun eduskunta viime joulukuussa hyväksyi lain valtion yhtiöomistuksesta ja omistajaohjauksesta, se samalla hyväksyi kolme lausumaa. Yhdessä niistä eduskunta edellyttää, että valtio ottaa omistajapolitiikassaan huomioon suurten teollisuusyritysten työllisyys- ja aluetaloudelliset vaikutukset.
Lausuma sopii niille, jotka vaativat, että maan hallituksen olisi tehtävä jotain Stora Ensolle, joka on ajamassa alas kahta suurta teollisuuslaitosta, Summassa ja Kemijärvellä.
Valtion omistus Stora Ensossa avaa kaikkein kauimmaksi yltävän näkymän valtionyhtiöhistoriaan Suomessa.
Itsenäinen Suomen valtio tuli ensi kerran mukaan osakeyhtiömuodossa tapahtuvaan liiketoimintaan 1918, jolloin se hankki itselleen Enso-Gutzeit Oy:n osake-enemmistön ulkomaisilta omistajilta. Kaupan pääperuste oli isänmaallis-aatteellinen. Ei ollut suotavaa, että niin paljon suomalaista metsää olisi ulkomaalaisten käsissä.
Osakeyhtiömuodon läpimurto valtion yritystoiminnassa tapahtui 1930-luvun alussa. Elettiin lama-aikaa. Vuosi 1931 oli valtiontaloudelle huono. Sen vuoden lopulla annetulla lailla oikeutettiin maan hallitus luovuttamaan useat valtion liikelaitokset perustettaville valtionyhtiöille. Välittömiksi syiksi tähän mainittiiin haluttomuus käyttää verovaroja näiden yritysten investointeihin, toive saada näille yrityksille luottoa helpommin kuin itse valtiolle ja mahdollisuus kohentaa valtiontalouden tilaa myymällä perustettavien yhtiöiden osakkeita yksityisille. Tuttua, vai?
Vasemmisto vastusti tuota suuntausta, mutta joutui taipumaan.
Sodan jälkeen kaikki muuttui. Urho Kekkonen julkaisi vuonna1952 pamfletin "Onko maallamme malttia vaurastua?", jossa hahmoteltiin uuden talouspolitiikan ääriviivoja. Valtio kävi edistämään julkisin sijoituksin teollista nousua ja alueellista tasa-arvoa, ja valtionyhtiöistä tuli tämän politiikan päävälineitä. Markkinat eivät määränneet politiikkaa vaan politiikka pyrki -- johonkin asteeseen saakka -- ohjaamaan markkinoita. Suomalaisen hyvinvointivaltion taloudellista perustaa luotiin valtion aktiivisella teollisuuspolitiikalla.
Toisen suuren laman jälkeen, 1990-luvun alusta lukien, politiikan suunta on vaihtunut.
Monista valtionyhtiöistä on yksityisille myyty koko osakekanta, toisista taas niin suuri osuus että valtion enemmisto on menetetty (esimerkiksi Kemira, Outokumpu, Rautaruukki). Taloudellisesti menestynyt valtion telelaitos on sulautettu ruotsalaiseen yhtiöön ja omistus myyty lähes kokonaan; Suomen valtion omistusosuus TeliaSonerassa on noin 14 prosenttia.
Samoin on käynyt Enso-Gutzeitin; Suomen valtion omistus ruotsalais-suomalaisessa Stora Ensossa on 12--13 prosenttia.
Sellaisissa yhtiöissä kuin Finnair, Fortum ja Neste valtio taas on mukana enää vain hyvin niukalla enemmistöllä.
Valtion omistamien osakkeiden myynnillä on lyhennetty valtionvelkaa, joka on isolta osalta syntynyt pankkikriisistä eli yksityispankkien kelvottomasta asiainhoidosta.
Yhtiömuodon päätarkoitus on varmistaa pääoman hankkiminen liiketoimintaa varten ja voitto riskipääoman sijoittajille. Tämä ei estä toiminnassa ottamasta huomioon muitakin tavoitteita. Laillakin tuollaisia tavoitteita voidaan asettaa, kuten myös yhtiöjärjestyksellä. Mutta muu kuin julkinen sijoittaja on yhtiössä mukana ensi sijassa saadakseen tuoton ja turvan pääomalleen.
Enemmistöosakkaana valtio voi monin tavoin vaikuttaa siihen, että yhtiö toiminnassaan ottaa huomioon myös alue- ja työllisyyspolitiikan. Yksi keinoista on yhtiön hallituksen vaihtaminen noille tavoitteille suopeaksi. Muitakin keinoja on, vaikkei omistaja suoraan voikaan antaa oikeudellisesti sitovia ohjeita yhtiön hallitukselle.
Yhtiön vähemmistöosakkaana valtio-omistajan vaikutuskeinot käyvät vähiin. Suuri suhteellinen omistusosuus voi kuitenkin antaa sanalle painoa.
Jos taas yhtiö listautuu pörssiin, juuri kuvattu asetelma muuttuu, ehkä paljonkin.Muutosta kuvatessa joutuu liikkumaan oikeudellisen ja tosasiallisen rajamaastossa.
Pörssiin listaudutaan tavallisesti yhtiön pääomahuollon turvaamiseksi: yhtiön on saatava lisää pääomaa yksityisiltä sijoittajilta.
Pörssiin menemisestä lähtee maailmalle sanoma, jonka sisällöstä ei ole eikä saa olla epäselvyyttä. Yhtiö sitoutuu keskittämään toimensa siihen, että sen osakkeiden edullisuus sijoituskohteena säilyy tai jopa paranee.Pörssiyhtiössä isot omistajat viime kädessä määräävät, mutta toisaalta yhtiön hallituksesta tulee entistä selvemmin toimija, jonka on huolehdittava myös piensijoittajien taloudellisista eduista. Alue- ja työllisyyspolitiikka jää sivuun.
Suomen valtiolla on osakeomistus kahdessatoista pörssinoteeratussa yhtiössä. Niiden joukossa ovat kaikki edellä nimeltä mainitut yhtiöt.
Miten listautumisesta sitten on päätetty?
Eduskunnan suostumus tarvitaan, kun valtio lakkaa olemasta yhtiön ainoa omistaja tai luopuu enemmistöasemastaan.
Muuten omistajaohjauksesta päättää yleisohjein maan hallitus ja yksittäistapauksittain asianomainen ministeri. Otaksun että pörssiin menosta on neuvoteltu ministerin kanssa -- ainakin valtioenemmistöisissä yhtiöissä.
Finnair, Fortum ja Neste ovat pörssiyhtiöitä, joihin hallituksen linjauksen mukaan liittyy "strategisia intressejä". Sen voi ymmärtää, mutta yhtiöiden pörssiin vieminen kyseenalaistaa näiden intressien varjelemisen.
Stora Enson taas hallitus luokittelee yhtiöksi, johon valtiolla on omistajana vain tai lähes yksinomaan vahva sijoittaintressi.
Yhtiön suhteen hallituksella ei ole muita odotuksia. Se on tulosta pitkän linjan politiikasta. Kemijärvellä ja Summassa voi kysyä, keiden politiikasta?
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).